tiistai 10. tammikuuta 2012

Elämä on eppaa

Kaikilla meistä on parempia ja huonompia aikoja. Sen enempää erittelemättä. Huonoista ajoista voi syyttää niin töitä, puolisoa, perhettä, stressiä, epäonnistunutta lapsuutta tai suhdetta vanhempiin, epäreilua elämää tai vaikkapa vain säätä. Joskus tulee syytettyä itseään, oli se tarpeellista tai ei.

Koiria kasvattaessa tulee kohdanneeksi ihmiskuntaa sen kaikessa kirjossa. Monenlaiset henkilöt pitävät koirista ja ennemmin tai myöhemmin eteen tulee niitäkin, joiden kanssa sukset menevät ristiin. Olen kokenut muutamia erisuuruisia ja -syvyisiä kriisejä koirankasvattajana ja tuntenut olevani epäonnistunut lapsuuden haaveeni toteuttajana ja lopulta jopa ihmisenä, mistä syystä tämän harrastuksen ja elämäntavan hylkääminen on käynyt usein mielessä. Löydän lähes aina parantamisen varaa omista toimistani, liittyivät ne sitten tapaani olla koiranomistaja, jalostusvalintoihini, toimintaani muita ihmisiä kohtaan tai kykyyni antaa aikaa kasvateilleni ja niiden omistajille, puhumattakaan perheestäni. Olen vasta viime aikoina alkanut oppimaan (muutamien hyvin ystävien ja muutaman erittäin hyvän kirjan luettuani), että kyse ei ole siitä, että olen persoonana epäonnistunut.

Miksi ihmiset sitten kokevat niin syvästi lemmikkiensä kautta, joko menestystä tai epäonnistumisia? Minun on ollut aina vaikeaa hyväksyä toimintamallia, jossa ihmiset ottavat koiriin liittyvät mielipiteet ja ajatusmaailman henkilökohtaisena loukkauksena mikäli ne eroavat heidän maailmankuvastaan. Tällaisesta syntyy väistämättä ihmisten välisiä konflikteja, usein täysin turhaan. Eivätkö ne olekaan asiat, jotka riitelevät, eivät ihmiset? En kiellä, ettenkö kasvattajana pyrkisi pitämään luonnollisesti enemmän yhteyttä juuri sellaisten ihmisten kanssa, joiden koen ajattelevan koirista samoin kanssani, mutta olen myös huomannut, että joskus voi olla ystävä, vaikkei tekisikään lainkaan samoja valintoja toisen kanssa. Pitempinäköinen voisi jopa ajatella, että varsinkin erilaisten ihmisten omaaman tiedon ja kokemusten jakaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tekisimme kaikki eteenpäin vievää työtä emmekä polkisi vuodesta toiseen paikallamme, toistaen samoja virheitä uudelleen ja uudelleen. Joskus tyhmyyden sijasta joukossa onkin viisaus.

Olen aina karsastanut vanhemmilta sukupolvilta saatuja kommentteja, jotka viittaavat väheksyvästi "nuorison" kykyyn tehdä jotain uraa uurtavaa tai menestyksekästä jalostuksen saralla. Haluan uskoa, että joku on syystä sanonut, että nuorissa on tulevaisuus. Ja miksi ei olisi? Ehkä kokemus toisi sitä kyynisyyttä, jonka avulla tässä maailmassa tuntuu pärjäävän parhaiten. Olen kuullut kasvattajien halusta säilyttää vielä "naivius" sen suhteen, että ihmisissä on riittävästi älyä ja hyvää, jotta he tekevät oikeita ratkaisuita ilman rajoittavia pakkoja ja ylhäältä päin suunnattuja sääntöjä. Olen jo lapsena huomannut, että sellainen naivius johtaa nopeasti syvälle harhaan. Ehkä haluan kuitenkin itse säilyttää vielä sen joskus niin kuluttavankin itsekritiikkini, haluni voida nähdä epäonnistumisissa opetus ja (silloin tällöin esiintyvän) kykyni oppia virheistä, etsiä ja löytää uutta tietoa, olla "se nuori" ja kartuttaa kokemusta ennen kuin jysähdän kyynisyyteen ja totean, että itseni ja maailman kanssa eläminen on helpompaa niin.

Lopuksi onnittelut meille kolmelle "nuorelle" kasvattajalle, jotka aloitamme toivon mukaan hedelmällisen yhteistyön yhteisen tuonnin kautta! Ei anneta maailman murtaa, vaikka elämä onkin välillä epäreilua! Ja pahoittelut Elballe, joka jäi (lähes) täysin huomiotta tässä blogikirjoituksessa. Sanottakoon nyt siksi vielä ihan viimeiseksi lopuksi, että oli tosi söpöä kun tulit istumaan syliini ja pitämään seuraa kun kirjoitin tätä tekstiä. Sitä se elbamaisuus (ja tosirakkaus) on <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti