perjantai 29. marraskuuta 2013

Sijoittamisen alkeet

Edellinen postaukseni (ei siis tuo Syvä Joki-elokuvan hengessä banjoa soitteleva koira vaan kirjoitus rakkaan harrastuksemme hinnasta) kirvoitti yllättäen varsinaisesta aiheesta poiketen keskustelua koiran sijoittamisesta. Koska en ole oikeusoppinut ihminen ja suhtaudun asiaan hyvinkin tunnepohjaisesti, hain netistä ihan sellaista oikeaa tietoa.

Moni uusi kasvattaja lähtee soitellen sotaan pohjanaan vain Kennelliiton kasvattajakurssilta raavitut tiedot. Kasvatuksensa jatkumista silmällä pitävien ja koiran eteenpäin sijoittamista harkitsevien henkilöiden kannattaisi tutustua asiaan hieman syvällisemmin. Jagsteria kompaten: "Jos unohdetaan taloyhtiöt, kimppakesämökit ja tuttujen hevoskaupat, niin koirien sijoittaminen on ehkä eniten riitoja kylvänyt systeemi. Sijoituksilla on tapettu useita muutoin hyviä tuttavuussuhteita". Yhtä paljon tämä koskee myös koiran sijoittavaa osapuolta. Harvalla lienee hajuakaan siitä mihin todellisuudessa on ryhtymässä ja mitä pahimmillaan tai edes vähän pahasti voi tapahtua.

Kun kyseessä on kaksi elävää ja tuntevaa osapuolta ja välissä se kolmas samanlainen, ollaan nopeasti pisteessä, jossa järki ei enää liity mukaan keskusteluun. Suurin osa nykyisistä ns. kotikasvattajista, juuri näistä kasvatusta harrastuksena tai elämäntapanaan pitävistä ihmisistä, asuu pienehköissä tai korkeintaan keskisuurissa tiloissa ja tekee päätoimisesti jotain muuta kuin pyörittää kenneliä, jolloin ison koiramäärän sitominen kotiin on yleensä mahdotonta. Silloin on lähes pakko käyttää jalostuskoiraksi kaavaillun yksilön sijoittamista eteenpäin johonkin toiseen perheeseen. Yksinkertaiselta tuntuva tapa voi käytännössä olla jotain aivan muuta kuin yksinkertaista.

Mutta mitäpä tässä jaarittelemaan ja keksimään pyörää uudestaan. Pistän linkkiä peliin. Lukekaa sieltä loput!

SOPIMUS KOIRAN SIJOITTAMISESTA ERITYISENÄ SOPIMUSTYYPPINÄ JA SIITÄ JOHTUVAT YLEISET KÄYTÄNNÖN ONGELMAT - Pro Gradu -tutkielma

SIJOITUKSEN IHANUUS -katiska.info

torstai 28. marraskuuta 2013

Jalostuksen huippuja


Harrastuksen hinta

Tällä kertaa aloin miettiä kasvatuksen kustannuksia ja sitä miten kustannusten suuruutta voidaan suhteuttaa ja sitoa kasvatuksen määritelmään. Rahanmenoa ei voi estää jos aikoo ylläpitää jonkinlaista tasoa ja ottaa riskejä. Talouden kannalta melko riskitöntäkin koirankasvattamista on olemassa, mutta laatu on yleensä juuri niin halpaa kuin on ollut sen tuottaminenkin.

Koirapentueen kasvattaminen on vapaaehtoista, usein harrastustoiminnaksi miellettyä puuhastelua. Koirien kasvattamista säätelee jonkinlainen määrä Kennelliiton taholta asetettuja sääntöjä, suosituksia ja ohjeita. Uusin ohjeistuksista taitaa olla Kennellitton parjattu, mutta omasta mielestäni oikein hyvä jalostusstrategia. Kasvattajan ja pentueen täytyy myös täyttää tietyt, melko löyhät kriteerit, jotta pentue ylipäänsä rekisteröidään. Kutsun näitä kriteerejä melko löyhiksi, sillä käytännössä melkein mikä tahansa puhdasrotuiseksi oletettu pentue ja kuka tahansa itseään kasvattajaksi kutsuva mattimeikäläinen kelpaavat. Vasta kennelnimeä anottaessa vaaditaan kasvattajan peruskurssin suorittaminen. Tämä sääntö tuli voimaan hetki sen jälkeen kun täytin 18. Olen siis kurssin käynyttä sukupolvea. Silloisten kurssikavereitteni kysymyksistä päätellen (”siis eikö koiralle saakaan syöttää maksalaatikkoa joka päivä?”) tämä on aivan ehdoton minimivaatimus. Moni kasvattaja on sitä vanhempaa ikäpolvea, joille täysi-ikäisyys oli ainoa vaatimus kennelnimen anomiselle. Joillain ei siis välttämättä ole minkäänlaista alkeellisintakaan käsitystä kurssin sisältämistä aheista, kuten periytyvyydestä ja koirasta eläinlajina.

Ennen kursseja ja kennelnimiä saa vielä nykyäänkin rekisteröidä myös yhden kennelnimettömän pentueen. Vertailun vuoksi esimerkiksi kissaliitolla on huomattavasti korkeammat kriteerit ja jo ensimmäisen pentueen rekisteröintiin tarvitaan kissakasvattajan kurssi ja hyväksytty kasvattajanimi kissalalle.

Rotuyhdistykset asettavat halutessaan vielä Kennelliittoa tiukempia ohjeita jalostuksentavoiteohjelmassaan ja voivat rajoittaa vaikkapa pentuvälityksessä ilmoittamista, jos pentue ei täytä yhdistyksen tarpeelliseksi katsomia vaatimuksia. Monet, varsinkin pitkään kasvattaneet ja niitä ”vanhoja hyviä”, rajoituksettomia aikoja eläneet kennelinpitäjät moittivat usein Kennelliittoa ja yli-innokkaita rotuyhdistyksiä sääntöjen viidakon luomisesta ja ilon ja vapaaehtoisuuden viemisestä harrastuksestaan. Ovatko rajoitukset, säännöt ja ohjeet oikeutettuja, kun kyse on ”vain” harrastuksesta? Ennen sai pyöräillä harrastusmielessäkin ilman kypärää. Sitten huomattiin, ettei se olekaan järkevää ja että se on jopa hengenvaarallista. Nyt kypärä pitää olla, samoin kuin valo pimeällä. Kun kyse on jonkin elävän olennon hengestä ja terveydestä, rajoitukset ja säännöt ovat tarpeellisia siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki eivät välitä eivätkä ymmärrä välittää.

Pentueen kasvattaminen vie aikaa ja vaatii paljon niin henkisiä kuin taloudellisiakin resursseja. Pentujen suunnittelu, toteuttaminen astutuksesta syntymään ja kasvattaminen yhteiskuntakelpoisiksi, uuteen perheeseen valmiiksi koiranaluiksi on pitkällinen prosessi, johon saa helposti kulumaan koko vapaa-aikansa ja ylimääräiset (ja nekin joita ei olisi) eurot. Varsinkin määrältään pienen rodun kohdalla, jossa rodun elinvoiman takaaminen vaatii usein tuontikoiriin panostamista ja narttujen astuttamista ulkomailla, rahaa palaa huomattavia summia ennen ensimmäistä pentuettakaan. Puhumattakaan jalostuskelpoisen nartun hankkimiseen, sen kouluttamiseen, ruokkimiseen ja rodulle sopivissa harrastuksissa käyttämiseen kuluvasta ajasta ja rahasta. Ja jos hyvin käy, ostamasi narttu todella on jalostuskelpoinen. Jos käy huonosti, aloitat kaiken alusta. Minulle tämä on enemmän elämäntapa ja kutsumus kuin harrastus näistä edellä mainituista syistä. Jos pitäisin kasvattamista harrastuksena, joutuisin toteamaan, että se on liian kallis harrastus minulle.

Tavalliselle harrastajalle on toivottavasti itsestään selvää, että harrastaminen maksaa. Siinähän käytetään jonkun toisen tuottamaa palvelua tai hyödykettä, koska se joku toinen on satsannut omat rahansa ja aikansa tämän palvelun tai hyödykkeen tuottamiseen. Useimmiten tämä joku toinen on elinkeinonharjoittaja ja muiden harrastaminen tuo hänelle leivän pöytään. Ihmisen harrastuksestaan saamat hyödyt taasen ovat jotain muuta kuin euroissa mitattavia. Tämän on ymmärtänyt suurin osa pennunostajista vaikka koira onkin enemmän kumppani jonka kanssa harrastetaan kuin väline jolla harrastetaan. Ehkäpä juuri siksi rotukoirasta maksetaan mielellään useita tuhansiakin euroja.

Kasvattajien kohdalla tilanne on toinen. Monet kennelit elävät kaksoiselämää. Kenties verottajan ja lakipykälien vastuuasioiden takia omaa toimintaa ei haluta myöntää elinkeinon harjoittamiseksi, mutta toisaalta omasta harrastuksesta haluttaisiin siihen satsatut rahat takaisin, mieluusti moninkertaisina. Kasvatus on siis harrastamista, joka täyttää elinkeinon harjoittamisen merkit. Rahakeskustelu on aina läsnä ja se vedetään mukaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Sen puutteeseen vedotaan, kun ei haluta maksaa jalostuskoiran terveystutkimuksista. Kyse ei tässä kohtaa ole välttämättä pelkästään siitä muutamasta sadasta eurosta, jonka tutkimukset kustantavat, vaan siitä takana piilevästä pelosta, että huonot tutkimustulokset sulkevat koiran kokonaan jalostuksesta pois. Tällöin kasvattajan sijoituksen arvo on nolla tai miinus jotain. Mutta joskus kyse on vain siitä muutamastakin sadasta eurosta. Ja jos senkään vertaa ei ole, kuinka suurin kustannuksin itse pentue voidaan hoitaa? Tällainen selitys kielii suoraan halpatuotannosta.

Rahan puutteeseen vedotaan jälleen, kun arvokkaalla tuontikoiralla halutaan astuttaa kaikki kynnelle kykenevät nartut. Urokseen satsatut rahat pitää saada, ja on omistajan mielestä jopa oikeus saada takaisin. Ja kaupan päälle oman koiran arvoa nostetaan vielä vähän haukkumalla muita uroksia, jotta narttuja ei vain kiikutettaisi rahojen kanssa kenenkään toisen ovelle. Ei ole väärin rahoittaa mahdollisuuksien mukaan koiraharrastustaan koirien avulla ja sijoittaa käteen jääviä penturahoja kasvatuksen eteenpäin viemiseen. Tarkoitukseni ei olekaan väittää, että vain rikkaat saavat tehdä tätä ja pentueesta pitää aina jäädä miinuksen puolelle todisteena rehellisyydestä. Mutta jos useaan kertaan lisääntyneen koiran omistajalla ei edelleenkään ole varaa satsata esimerkiksi tämän koiran terveystutkimuksiin, missä on vika? Kenties juuri tämän kasvattajan olisi aika myöntää, että harrastus on koitunut hänelle liian kalliiksi.

Pentujen hinnat ovat nousseet viime vuosina muutamilla sadoilla euroilla. Tämä on melkoinen arvonnousu niinkin lyhyessä ajassa. Hintojen nostamista on perusteltu mm. yleisen hintatason nousulla. Ruoka kallistuu, eläinlääkärikulut nousevat ja urosten omistajat vaativat suurempia astutusmaksuja ajan hengen mukaisesti. Kun omia halutaan takaisin, jalostuskoira nähdään enemmän sijoituksena kuin perheenjäsenenä tai harrastuskaverina. Iso osa kasvattajista on sitä mieltä, että pennuista ei jää rahaa käteen kaikkien kulujen jälkeen. Ehkäpä todella suuria pentueita tekevien suosittujen koirarotujen kasvattajat joutuvat myöntämään, että voittoa tuli tehtyä, mutta omien rotujeni pentueet ovat pienikokoisia ja harvoin kuulee kenenkään kehuneen kuinka on päässyt rikastumaan. Mutta ei hätää, emme ole sen varassa mitä meidän halutaan antaa ymmärtää!

Koska istun nykyisin ekonomin kanssa samassa työhuoneessa, olen oppinut paljon raha-asioista. Tunnepohjaisten väittämien sijaan tein konkreettisia laskelmia. Esimerkkinä minulla on ns. halpatuotantopentue ja aika paljon kalliimmalla tuotettu pentue. Laskelmiin olen heittänyt oman kokemukseni perusteella joitain lukemia siitä, mitä tulot ja menot voisivat olla, kun pentueeseen syntyy kolme pentua.

Kun kyseessä on kotimainen uros, 10% pennun hinnasta on minusta kohtuullinen korvaus astutuksesta ja pennusta. (Astutusmaksu perustuu muuten uroksen omistajan astutuksen eteen näkemän vaivan korvaamiseen rahallisesti. Siinä tapauksessa, että nartun omistaja joutuu hoitamaan kaiken, voisi astutusmaksun oikeellisuutta mielestäni hieman pohtia.) Ensimmäisessä esimerkissäni kyse on mahdollisimman halvalla tuotetusta pentueesta, jossa kasvattaja ei ole välittänyt ainakaan oman koiransa terveystutkimuksista ja keskivertouroskin on löytynyt samasta kaupungista. Yhden puhdasrotuisen pennun hinta on Suomessa tällä hetkellä 1000-2000 €, keskimäärin siis 1500 €. Nartun omistaja antaa täten 10% periaatteen mukaisesti astutuksesta ja kolmesta pennusta 600 € uroksen omistajalle, jolle tämä on puhdasta tuloa vailla sitoumuksia tai monen kuukauden uurastusta. Nartun omistaja puolestaan maksaa lisäksi pentujen rekisteröinnistä 210 €, mikrosirutuksesta n. 150 €, nartun ja pentujen ruokinnasta ja madotuksesta yhteensä n. 300 € ja ehkäpä kasvattaja antaa pentujensa uusille omistajille vielä 20 € arvoiset pentupaketit (x3 = 60 €). Kuluja muodostuu yhteensä siis 1320 € eli vähemmän kuin yhden pennun hinta. Pentue on siis mahdollista tuottaa näinkin huokeasti. Jos uroskin sattuisi olemaan oma tai kaverin, jäisivät juoksevat kulut reilusti alle tuhannen euron (ja yhden pennun myyntituotolla olisi korvattu jo se oman uroksenkin hinta). Kolmesta pennusta saa myyntituloja 4500 euron verran. Kun tästä vähennetään yllä mainitut kulut, jää käteen 3180 € riihikuivaa rahaa. Jos pentuja hoitaa vain Kennelliiton määrittelemän vähimmäisajan eli seitsemän viikkoa (49 päivää), kasvattajan päivärahaksi tulee n. 65 euroa. Sitten on vielä se ryhmä ihmisiä, joka uusii samoja yhdistelmiä kerta toisensa jälkeen. Takana ei tietenkään aina ole rahanahneus. Mutta joskus on.

Jos kotimaasta ei satu löytymään mukavaa urosta, jonkun pennuista haluaisi sijoittaa jatkojalostusta silmällä pitäen ja nartun terveystutkimuksetkin kiinnostavat, kuluja syntyy jo huomattavasti enemmän. Koiran terveystutkimukset (silmä-polvi-kyynär-lonkka) maksavat pääkaupunkiseudulla yhteensä n. 250-300 €. Ulkomailla urosten käyttömaksut ovat vähintään samaa luokkaa kuin suomalaisten koirien käyttömaksut. Usein ulkomaille lähdetään kuitenkin jonkin harvinaisempaa sukua olevan tuontikoiran perässä ja tällöin maksut nousevat sadoillakin euroilla. Juoksut tulevat yleensä melko arvaamattomaan aikaan ellei koira ole aivan kellopeli. Matkaa on siis mahdotonta ostaa etukäteen. Mitä lähempänä matkustusajankohtaa matkaliput joutuu hankkimaan, sitä kalliimpia ne yleensä ovat. Jos matkan saa sijoitettua lomapäivillensä, käy hyvä tuuri. Jos oikea astutushetki on juuri silloin kun huonoiten sopisi, joutuu töistä ottamaan vapaata. Tästä syntyy menetyksiä pieni- tai keskituloisessa ammatissa n. 100 €/päivä (suurempituloiselle nämä laskelmat ovat varmaan melko yhdentekeviä). Jos ja kun huolellisesti suunnitellusta pentueesta haluaa jättää itselleen tai sijoitukseen pennun, ”menettää” tässä pennun hinnan verran tai vähintään puolet pennun hinnasta suoraa tuloa. Ehkäpä nartun omistaja haluaa myös ottaa palkatonta vapaata pentueen ensimmäisille elinpäiville tai viikoille. Kaiken tämän vaivan jälkeen narttu jää tietenkin tyhjäksi tai saa yhden värivirheellisen ja kivesvikaisen pennun. Mutta joskus onni on myötä ja pentue on juuri niin upea ja iso kuin kasvattaja toivoo. Silloin kaikki on ollut sen rahan ja vaivan arvoista. Miksi en laske sen tarkemmin näitä kuluja ja käteen jäävää päivärahaa? Koska lopputulos hirvittää.


Toki kaikki voi mennä pieleenkin. Ulkomaille astuttamaan lähdettäessä juoksun ajankohta voi olla väärä ja kyseessä on silloin hukkareissu ja turha rahanmeno. Koira voidaan joutua leikkaamaan, se saattaa menettää kohtunsa, jolloin kasvattaminen jatkossa tällä koiralla on mahdotonta, pennut saattavat kuolla ja niitä saattaa tulla kolmen tai useamman sijasta vain yksi. Totaalinen epäonnistuminen voi olla myös seuraavanlainen: Toin nartun ulkomailta Suomeen jalostuskäyttöön ja annoin sen sijoitukseen ilman vakuusmaksua. Narttu itsessään oli tuontihetkellä ”ilmainen”. Annoin myöhemmin siitä vaihtokauppana kyseiselle ulkomaiselle kasvattajalle oman kasvattini eli käytännössä narttu oli 1500 € (pennun hinta) arvoinen minulle. Tuontikuluihin meni lentoineen ja rekisteröinteineen noin 500 €. Maksoin sijoitusperheen pyynnöstä koiran muutamaan näyttelyyn. Loput he kustansivat itse. Näyttelymaksuihin muotovalion arvodiplomi mukaan lukien meni varmaankin karkeasti noin 80 €. Terveystutkimuksiin paloi jotakin 250 € ja 300 € väliltä. Ensimmäisellä yrittämällä oman urokseni kanssa narttu ei antanut astua itseään. Sitten astutus ulkomailta lainassa olleella uroksella 400 € ja siihen päälle bensakulut vähintään 50 €, todennäköisesti enemmänkin, mutta ei nyt liioitella ainakaan. Koira jäi tyhjäksi. Nämä yhteen laskien panostin rahallisesti koiraan n. 2400 €. Olin tehnyt siitä sopimuksen kahdesta pentueesta, joista osa pennuista oli tarkoitus lähettää ulkomaiselle kasvattajaystävälleni yhteistyömme jatkumoksi. Astutusten pieleen menemisen vuoksi aikaa kului ja koiran ikä alkoi lähennellä Kennelliiton sijoitussopimuksen asettamaa ylärajaa. Päätin lopettaa toivottomalta tuntuvan yrittämisen saada narttu tiineeksi, pistää rahanmenolle ja henkiselle ahdistukselle lopun ja siirtää koiran sen perheen nimiin. En saanut lopulta yhtäkään pentua tästä sijoituksesta. Nykyinen käsitykseni sijoittamisen järkevyydestä kasvattajan kannalta onkin erittäin kyseenalainen.


Toisaalta maksan edelleen velan muodossa kuluja yhdestä koirastani, josta jouduin luopumaan toisen koirani kanssa muodostuneiden yhteensopivuusongelmien vuoksi. Tämä yksilö ehti kartuttaa kuluja muutaman vuoden aikana reilusti yli 10 000 € verran jos lasketaan mukaan välillisetkin kulut, kuten asunnon irtaimiston tuhoaminen ja koiran vuoksi tehty asunnonvaihto. Eihän tämä koira toki pyytänyt meitä muuttamaan tai vaatinut päästä kalliisiin harrastuksiin. Se ei edes pyytänyt päästä meille asumaan, joten itseäänhän tässä saa syyttää valinnoistaan. Jos olisin teettänyt kyseisellä koiralla pentueen ja se olisi synnyttänyt keskiverto lintukoiran tavoin paljon pentuja, olisin saattanut saada katettua melko ison osan näistä kuluista. Mutta koira tuli meille perheenjäseneksi ja lemmikiksi, ei jalostusmielessä. Ja harrastaminen maksaa. Eläminenkin maksaa.


Mitä tästä opimme? On olemassa niitä kasvattajia, jotka hyötyvät koiranpidosta ja pentujen teettämisestä konkreettisesti, siis rahallisesti, minimoimalla kulunsa ja maksimoimalla tulonsa ja on niitä, jotka hyötyvät korkeintaan aatteen tai maineen tasolla eikä kasvatus tai koiranpito maksa koskaan itseään takaisin. Jotkut uroksen omistajat saavat sädekehän päänsä päälle tuodessaan paljon kaivattua uutta verta ulkomailta ja he hyötyvät lisäksi myös rahallisesti koirastaan. Jokaisen kasvattajan ja uroksen omistajan olisikin syytä miettiä toimintansa motiiveja ja sitä milloin raha kannattaa vetää mukaan keskusteluun. Joskus sopisi myös ottaa esiin kynä ja paperia tai excel-taulukko ja laskea tarkkaan mistä menot ja tulot muodostuvat. Tällöin saataisiin jotain järkeä rahakeskusteluun.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Sold to the highest bidder!

Kuten niin monessa asiassa, koirabisneksessäkin vaikuttaa kysynnän ja tarjonnan laki. Jotkut rodut nousevat aika ajoin suosionsa huipulle jonkin julkkiksen tai tv-ohjelman myötä ja niiden määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Osalla roduista on tasainen kannatus ja osa kitkuttelee koko ajan elinkykynsä rajoilla. Näistä ensimmäisen ryhmän rotujen terveystilanne romahtaa usein yhtä nopeasti kuin koirakanta kasvaa. Mistäs tämä johtuu? No tietenkin siitä, että kasvattajat kokevat pyhäksi velvollisuudekseen tuottaa maailmaan niin paljon koiria kuin kansa vain haluaa. Ja kun niitä keskitasoa parempia, terveitä ja rodunomaisia koiria ei ole riittävästi, käytetään pentujen tuottamiseen mitä sattuu löytymään. Ja vielä päälle, miksi kuluttaa ylimääräistä rahaa esimerkiksi terveystutkimuksiin, kun pennut menevät kaupaksi joka tapauksessa. Mutta onneksi joku on saanut päähänsä, että eihän tässä lonkkia tai polvia kasvateta vaan kokonaisuutta. Harmi vain, että usein pienikin osa saattaa romuttaa sen kokonaisuuden.

Pimeää pentukauppaa vastaan on kampanjoitu jo pitkään. Taustalla on aito ja oikea huoli koirien terveydestä ja niiden elinolosuhteista sekä tehtailun monista negatiivisista ja laaja-alaisista vaikutuksista. Lisäksi monista kasvattajista varmasti tuntuu epäreilulta satsata suunnattomia summia jalostuskoirien terveystutkimuksiin ja uusiin tuonteihin sekä käyttää koiria taipumus- ja käyttökokeissa, näyttelyissä ja muissa harrastuksissa ja vielä päälle toimia ympärivuorokautisena puhelinneuvojana kaikille halukkaille, kun pennunostajan rahat menevätkin bensa-asemalle tuodun pennun ”kasvattajan” taskuun. Syy tällaisen pennun valintaan on usein halvempi hinta yhdistettynä siihen, että pentua ostava henkilö ei näe nenänpäätään pidemmälle. ”Pimeät pennut” voivat lopulta tulla ostohintaansa moninkertaisesti kalliimmaksi. Mutta tässä tulee se vitsi: niin voivat rekisteröidytkin pennut.

Yhtä hyvin kuin pimeä koirakauppa ja pentutehtaiden trokarit, koiriinsa satsannutta kasvattajaa saattavat kalvaa myös sellaiset pennunostajat, joiden on saatava koira mahdollisimman nopeasti ja mieluiten läheltä. Näissä tapauksissa ostaja miettii harvoin kovin pitkälle sitä millaisen pennun hän itse asiassa haluaa, millaiselta kasvattajalta se tulee ja millainen tausta tulevalla lemmikillä on. Nämä kaikki asiat vaikuttavat hyvässä lykyssä seuraavaan 15 vuoteen. Jos koira on henkisen tai fyysisen tilansa puolesta kovin sairas, omistaja toivonee yhteisten vuosien jäävän edellä mainittua lyhyemmäksi. Mutta valitettava totuus on, että tyhmähän ei ole se, joka myy halpaa kalliilla vaan se, joka siitä maksaa.


Mutta voiko tällaisesta tyhmyydestä sakottaa? Eikö rangaistukseksi riitä, että niin omistaja makaa kuin petaa ja pahimmassa tapauksessa joutuu laskemaan monttuun juuri ostetun pennun. Valitettavasti surun ja murheen keskellä omistaja on myös tukenut kyseenalaista pentukauppaa ja varmistanut osaltaan sen jatkumon sekä uusien koira- ja ihmisuhrien syntymisen. Onneksi monet yhdistykset kuten Kokonaisvaltaisen Koiranjalostuksen Tuki (HETI) ry ja Kennelliitto ovat tehneet paljon työtä ihmisten valistamiseksi. Suurempaan ääneen varoittelu kohdistuu kuitenkin usein lähinnä ääritapauksiin.

Pimeä pentukauppa on selkeä esimerkki ja niiden vastustamisessa useimmat kasvattajatkin ovat yhdessä tiiviissä rintamassa. Toinen kysymysmerkki ovat rekisteröimättömät ja sekarotuiset, mutta niiden suhteen vastaus onkin jo monimutkaisempi. Tietyissä tapauksissa juuri sekarotuinen on paljon rotukoiraa elinvoimaisempi ja työkoiraksi kelpaa yhtä lailla rekisteröimätön maatiaispaimen kuin rekisteröity puhdasrotuinen versio samasta mallista. Mutta näissäkin kahdessa tapauksessa jalostus on yleensä suunniteltua ja sillä on selkeä tarkoitus ja tavoite. Kolmannella esimerkillä eli päämäärättömällä koiramäärän lisäämisellä taas ei ole, eikä sillä ole myöskään mitään tekemistä varsinaisen jalostamisen kanssa, vaikka monet kasvattajat toimintaansa jalostukseksi mielellään nimittävätkin. Tätä harrastetaan siis hyvin paljon myös rotukoirapuolella eikä se ole yksin pentutehtaiden tai naapurin Mustilla astuttamisen ilosta astuttavan yksinoikeus. Rekisterikirja ei ole todistus muusta kuin siitä, että koira on virallisesti olemassa. Sukutaulun todenmukaisuuttakaan se ei vedenpitävästi näytä, sen tekee vain geenitesti. Rekisterikirja ei kerro pennun laadusta mitään eikä se takaa pennulle tervettä ja pitkää elämää. Rekisterikirja ei nosta toista kasvattajaa toisen edelle, eikä se kerro mistä kennelistä koira kannattaisi hankkia. Ja näissä kysymyksissä alkavat jo kasvattajienkin rivit rakoilla.

Valitettavasti aina se ”pahantekijä” ei jää tekemisistään kiinni. Ja joskus se ”hyväntekijä” onnistuu tekemään vääriä valintoja ja aiheuttamaan ”pahaa”, kuten sairaan tai luonnevikaisen koiran. Näin on käynyt minullekin. Joskus kasvattaja on vain tavallinen ”tekijä” ilman ajatuksia ohjaavaa etuliitettä ja kyse on tietoisesta riskinottamisesta. Silloin voi toivoa arpaonnea ja syyttää itseään jos todennäköisyydet eivät olekaan sillä toivotulla puolella. Joskus, ja vieläpä valitettavan usein kyse on kuitenkin välinpitämättömyydestä ja asioiden arvojärjestyksen vinksahtamisesta päälaelleen. Terveyden ja hyvän luonteen sijaan päätavoitteeksi saattaakin nousta näyttelyissä menestymisen takaava ulkonäkö tai jokin ulkomuodollinen yksityiskohta, kuten pienemmät/isommat korvat tai parempi väri. Silloin tällöin kyse on myös silkasta rahanahneudesta, jonka piikkiin lasken mm. matadorurosten olemassaolon.

Kasvattajana muiden kasvattajien mielipiteisiin ja asenteisiin vaikuttaminen on yhtä helppoa kuin tulevaisuuden ennustaminen kristallipallosta. Voin vain tarjota ajatuksiani niistä kiinnostuneille ja koettaa itse toimia läpinäkyvästi ja eettisesti oikein ja toivoa, että joku muukin haluaa tehdä samoin. Sen sijaan pennunostajilla on todellinen ja tehokas mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Mahdollistamalla koirien määrällisen tuottamisen vailla ymmärrettäviä laatukriteereitä saattaa pahimmassa tapauksessa saada aikaan mittaamatonta ja kauas ulottuvaa harmia. Kannattamalla koirien luonteesta ja terveydestä kiinnostunutta kasvattajaa tulee todennäköisesti parantaneeksi huomaamattaan koko rodun tulevaisuutta. Koiran kasvattamisen suuntaviivoja ohjaavat siis kysynnän ja tarjonnan laki jopa varmemmin kuin yleinen paheksunta, joka sekin on melko tehokasta.

Onni piilee valitettavan harvoin heti nurkan takana. Tässä siis neuvoni kaikille pentua hankkiville ja jalostusurosta etsiville: Tutkikaa sitä internettiä tänä tietotekniikan ihmeellisenä aikana, penkokaa KoiraNet -jalostustietokantaa, ottakaa selvää, kyselkää ja kuunnelkaa, mutta myös kyseenalaistakaa se mitä teille kerrotaan. Käykää tapaamassa haluamaanne rotua edustavia ihmisiä ja eläimiä ja malttakaa odottaa vuosi tai kaksi sitä oikeasti hyvää pentua tai urosta nartullenne. Vaatikaa saada nähdä vähintään pennun emä, vaatikaa tietoa rodusta ja sen terveydestä ja selvittäkää kuinka paljon kasvattaja on vaivautunut panostamaan kasvatustyöhönsä muutenkin kuin vuosissa tai valionarvoissa mitattuna. Nämä asiat tekemällä onni ja rotujen terveydentason parantuminen saattavat olla jo piirun verran lähempänä.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Kukaa ohjaa ja mihin?

Olen ollut muutaman päivän vatsataudin vuoksi kotona ja kaiken sen sisäisen kaaoksen ja pahanolon välissä olen ehtinyt miettiä koira-asioita oikein urakalla. Yleensä arki ja työt vievät aivot lepoon jo iltapäivällä, joten vapaa-aika menee tavallisesti lähinnä siihen, että pidän puolitajuissani lasta ja eläimiä hengissä ja valmistaudun seuraavan päivän koitoksiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että niillä jotka ehtivät ottaa kantaa joka asiaan erilaisilla foorumeilla, on liikaa vapaa-aikaa. Tällä viikolla minä olen ollut se, jolla on liikaa vapaa-aikaa.

Olen jopa liittynyt sosiaalisessa mediassa muutamaan uuteen yhteisöön, joista olen toivonut mielenkiintoista luettavaa ankeisiin päiviini. Yleensä keskustelu ei ole kovin hedelmällistä vaan se on lähinnä turhauttavaa. Erittäin usein se on kiihkeää ja jopa räväkkää. Erilaisia mielipiteitä on loputon määrä, osa vähän fiksumpia ja osa, no, vähän vähemmän fiksuja eikä kukaan koskaan myönnä olleensa väärässä tai että jonkun toisen mielipide olisi avartanut omaa maailmankatsomusta. Jopa alan ammattilaisten mielipiteitä ruovitaan ja haukutaan ja oma ajatus esitetään paljon nokkelampana. Mutta jotain yhteistä ison osan mielipiteistä löytyy: jos koirassa on vikaa, se on aina omistajan syytä.

Eräällä rotufoorumilla käytiin keskustelua häiriökäyttäytymisestä. Kysessä oli koira, joka tykkäsi tehdä tarpeensa isäntäväen pedille. Jos pedille ei ollut pääsyä, koira väänsi jöötit matolle. Yleisimmät kommentit olivat "koirat pois makuuhuoneesta" ja "se näyttää sulle keskisormea/johtajuus on hukassa". Keskustelu eteni monenlaisiin suuntiin. Kommenteissa jauhettiin johtajuuden määrittelystä ja keinoista, joilla sellaisen voisi saavuttaa. Itse lukeudun niihin, joiden mielestä kumppanuus tai jopa mutualismi on parempi sana kuvaamaan koiran ja ihmisen välistä suhdetta. Koira haluaa jotain ihmiseltä, ihminen jotain koiralta. Suurin osa, ainakin foorumeiden käyttäjistä, puolestaan vaikuttaa näkevän koiran ja ihmisen välit alisteisena suhteena. Mutta nämä ovat asioita, joista ei koskaan päästä yksimielisyyteen, joten en märehdi tätä sen syvällisemmin. Kukin käyttäköön näitä käsitteitä miten mielii. Mietinnän aiheeksi muodostui myös mm. koulutus ja kasvatus, sekä koulutuksen ja kasvatuksen erot. Sen suhteen sen sijaan jaksan avata ajatuksiani hieman enemmän.


Kuinka paljon koiraan satsaaminen koulutusmielessä vaikuttaa sen tulevaisuuden käyttäytymiseen ja mahdollisten ongelmatapojen syntymisen ehkäisyyn? Ja voidaanko puhua kouluttamisesta jos kyse on "vain" tapakasvatuksesta? Osa haluaa tehdä jyrkän eron koulutuksen ja kasvatuksen välillä. Itse en tätä pysty tekemään, sillä katson mieluummin lopputulosta kuin välineitä joilla siihen on päästy, varsinkin kun välineet voidaan luokitella osin samoiksi. Ja mikä toteutustapa toimii toisella koirakolla ei toimi toisella. Joka tapauksessa kaikki mitä koiran kanssa ja koiralle teemme vaikuttaa siihen millaiseksi yhteiselo ja koira muokkautuu.


Luin jälleen katiskasta mielenkiintoisen artikkelin nimeltään "Koulutus ja kantapääkoira". Tekstin parasta antia oli lyhyt referaatti tutkimuksesta, jonka lopputulemana todettiin, että koiran käyttäytymiseen vaikuttaa perimän lisäksi myös sen elämänkokemus ja saama koulutus. Tutkimuksessa selvitettiin hakukoirien (toimivat melko itsenäisesti saaden vain hieman ohjausta ihmiseltä), agilitykoirien (ovat pitkälti ihmisen ohjauksen varassa) ja "kouluttamattomien" perhekoirien (eivät ole oppineet ihmisen merkitystä ratkaisun löytämisessä) eroja ongelmanratkaisukyvyssä ja siinä kuinka itsenäisesti ne työskentelevät. Tässä muutama ote tekstistä:

"Vintti-ihmiset uskovat vakaasti, että koiria ei voi kouluttaa, koska ne menettävät kykynsä omatoimisuuteen; kouluttaminen tappaa ajovietin. Aivan puuta heinää. Ja mihin ihmeeseen vinttikoira tarvitsee omatoimisuutta - löytääkseen kotiin kuten Lassie?

Samaan ajatukseen, mutta toisinpäin, pohjaa pk-ihmisten väite, että kouluttaminen, pennun saaminen sosiaalistamista varten viimeistään 7-viikkoisena ja täydellisen katsekontaktin vaatiminen ei missään nimessä tuhoa koiralta sen kykyä omatoimisuuteen.

Entä miten olisivat pärjänneet alun esimerkit, vinttarit ja paimentavat? Luultavasti vintti olisi mennyt makaamaan laatikon viereen surkean näköisenä ja kuollut hiljaa nälkään. Paimen olisi luultavasti juossut pienenpientä kehää laatikon ympärillä, ettei se vaan karkaisi. Ja kuollut jossain vaiheessa sydäriin."

Hahah. Shiba olisi todennäköisesti tuonut laatikon omistajalleen ja todennut, ettei viitsi liata käsiään moisen takia. Jos laatikko ei avaudu omistajan toimesta, voivat sekä omistaja että laatikko painua jonnekin syvälle. Ei sillä etteikö shiba olisi pystynyt siihen nopeammin kuin meikäläinen ratkaisee Rubikin kuution (mikä ei tosin ole kovin nopeaa). Chihusta en suoraan sanottuna osaa sanoa. Jo yksin lyhytkarvaisia chihuja on Suomessa rekisteröitynä 8997! Lukemieni kokemusten mukaan yksi olisi ehkä räksyttänyt laatikolle äänensä käheäksi, toinen olisi paskonut sen päälle ja kolmas olisi juossut sitä karkuun. Neljäs olisi ehkä saanutkin laatikon auki tai ainakin yrittänyt. Lopuista 8993:sta en tiedä.


Kouluttamisella siis on vaikutusta siihen miten koira arki-elämässä käyttäytyy, sillä kaikki tunnetusti vaikuttaa kaikkeen. Siinä mielessä käsiteanalyysit ovat turhia. Mutta mikä aiheuttaa koiran häiriökäyttäytymisen? Miksi koira paskoo sänkyyn?

Keskustelin aiheesta kasvattini omistajan kanssa. Totesimme yhdessä, että jos alkaa uskomaan, että koira kiukuttelee ja osoittaa mieltään, ei välitäkään tutkia koiraansa mahdollisten elimellisten ongelmien osalta tai pohtia syy-seuraussuhdetta sen tarkemmin. Tämä on harhaanjohtava ajatusmalli, sillä koiran käytöshäiriön syy on todennäköisemmin stressi, sairaus tai kipu tai jokin näiden yhdistelmistä, kuin yksin omistajan omaan "käytöshäiriöön" reagoiminen. Toki koiran henkinen tasapaino vaikuttaa asiaan todella paljon, toinen stressaantuu vähemmästä, toinen ei mistään. Mutta jos koiran häiriökäyttäytymisen laittaa aina kiukuttelun piikkiin, menee jo varmasti itsekin sekaisin omasta huonoudestaan koiranomistajana ja "johtajana".


Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oma käytös ja sen muuttaminen olisi olennaista koiran henkisen tasapainon palauttamiseksi silloin kun se on järkkynyt syystä tai toisesta. Mutta kuten aina, ennaltaehkäisy on parasta lääkettä. Miksi? Tuire Kaimion sanoin:

"Käytöksen syyn etsiminen voi olla pitkällinen urakka, jos kummallisesta käytöksestä on tullut tapa. Siinä vaiheessa koira ei enää tarvitse vahvisteita ympäristöstään kuin silloin tällöin, joten syiden ja seurausten havaitseminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Kun koira jatkaa samalla tavalla käyttäytymistä usein, aivojen hermoradat vahvistuvat: samaa ongelmakäytöstä alkaa esiintyä myös muissa kuin alkuperäisessä tilanteessa. Lopulta hyvinkin pienet ärsykkeet riittävät.

Ongelmat eivät useinkaan johdu omistajasta. Jos koira käyttäytyy todella huonosti, koiran omistaja saa syyn niskoilleen tapakasvatuksen epäonnistumisesta. Koulutus tietenkin auttaa tekemään koirasta ihmisen mielestä kauniisti käyttäytyvän, mutta koulutuksen puute ei silti aiheuta voimakkaimpia käytöshäiriöitä. Robert Mugfordin sataa koiraa ja niiden omistajia koskevassa tilastossa vain alle 4%:ssa tapauksista koiran voimakas ongelmakäytös oli suoraan omistajan omalla käytöksellään aiheuttamaa.

Koirien omistajan potevat jo valmiiksi syyllisyyttä tapakasvatuksen epäonnistumisesta. Koska valtaosa voimakkaan ongelmakäytöksen perimmäisistä syistä on muita kuin omistajasta aiheutuvia, heidän lisäsyyllistämisensä ei auta ongelman ratkaisemisessa. Suurimmalla osalla ongelmakoirien omistajista on joko ollut aiemmin ongelmattomasti käyttäytyviä koiria tai heillä on tällä hetkellä useitä koiria, joista vain yksi käyttäytyy ongelmallisesti."

Pelkästään toverimme, muut koiranomistajat, eivät harrasta syyllistämistä todellisten ratkaisujen etsimisen sijaan vaan siihen syyllistyvät erityisesti kasvattajat. Hyvä koira on pilattu omistajan toimesta, sillä kukapa nyt viitsisi myöntää jalostuskoiriensa tuottavan pelkkää sekundaa. Sinänsä tuolla kommentilla puree itseään nilkkaan, sillä samalla myöntää tarjonneensa pennun huonoon kotiin ja olevansa surkea ihmistuntija, tai ainakin osoittaa puutteita sopivan pennun valitsemisessa sopivalle perheelle.


Loppuhuipennuksena totean, etten ole hyvä ongelmakoirien käsittelyssä eikä minulla ole keinoja auttaa niitä, joilla on käsissään ongelma, mutta onneksi ylläoleva kuva on niin hellyttävä, että se jää paremmin mieleen kuin tämän postauksen sanallinen sisältö. Pahoittelen jos annoin ymmärtää, että minulla on kädessäni avaimet onneen. Ei nimittäin ole, edes siihen omaan onneen. Voin vain kehottaa ihmisiä opiskelemaan aihetta nimeltään koira ja lukemaan erilaisia tutkimuksia ja kirjoja, ehkä jopa mieluummin kuin niitä foorumeita. Vaikka onhan tuolla foorumien sanomalla oma viihdearvonsa, varsinkin näin sairaspäivinä.

torstai 21. marraskuuta 2013

Testausta

Mieleni päällä ovat taas koirien terveystutkimukset. Uusi lempinettikirjoittajani Jagster kirjoitti täysin toisesta aiheesta osuvalla otsikolla "Tutkimattomia ovat testaamattomien tiet". Sopii mielestäni ruokakeskustelua jopa paremmin keskusteluun terveystutkimuksista ja tutkimattomien koirien käyttämisestä jalostukseen, tai sanoisinko, koirien määrän lisäämiseen.



Tuntuu jo ikuisuudelta se aika, jolloin olin vielä rotuyhdistykseni jäsen ja mukana jalostustoimikunnassakin. En jaksanut olla samaa mieltä monestakaan asiasta tuosta poppoosta valtaosan kanssa ja kirjoitin aiheesta blogiinikin. Päätin, että uskallan sanoa mielipiteeni ääneen enkä pelkää olla se ainoa, joka on julkisesti eri mieltä ja heiluttaa korttitaloa. On niin paljon helpompaa käydä tiukkasanaista keskustelua suljettujen ovien takana ja antaa ulospäin kuva kukkahattutädistä. Tähän minusta ei ole. Päätin myös näistä syistä astua syrjään jalostustoimikunnasta. Ehkä joku teistä muistaa tekstini "Valkoinen valhe". Kirjoituksessa oli kyse pitkälti valkoisesta väristä ja sen esiintymisen ja jalostuskäytön rajoittamisesta. Minulla ei sinänsä ole eikä ollut aikeita käyttää ei-sallittua väriä jalostukseen, mutta mielestäni keskustelu oli aivan väärillä urilla todellisista ongelmista.

Sain jokin aika kirjoituksen ilmestymisen jälkeen ilman varoitusta kirjeen yhdistyksestä erottamisestani. Otin hämmentyneenä yhteyttä juristiin ja hänen kanssaan laadimme vastineen. Yhdistys oli toiminut vastoin sääntöjä erottaessaan minut ilman ennakkoilmoitusta, antamatta tilaisuutta tulla kuulluksi ja vieläpä päättämättä asiasta virallisesti. Jollain taisi olla kiire päästä eroon suuresta suustani. Kaiken huipuksi minua syytettiin vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ja epäasiallisesta käytöksestä sekä yhdistyksen toiminnan vaikeuttamisesta. En kuitenkaan moneen kertaan pyydettynäkään saanut mitään konkreettista vastausta missä kohtaa oli mennyt vikaan. Kai kyse oli enemmän mielipiteestäni ja sen julkituomisesta sekä siitä, että katsottiin hyvän tilaisuuden tulleen ryhtyä toimiin minua vastaan. Lopulta jopa lehteen ilmestyi melkoinen kirjoitus yhdestä täysin yhteistyökyvyttömästä jäsenestä, joka on kylvänyt eripuraa yhdistyksen sisällä ja näin ollen erotettu. Moni ystäväni kysyi minulta tuolloin, että ei kai tämä kirjoitus voinut koskea minua. Eräs kutsui sitä jopa "hävyttömäksi" ja sitä se todella oli. Näin meillä siis puheenjohtaja toki sai kirjoitella yhdistyksen jäsenistä, anteeksi, entisistä jäsenistä. Kumma ettei kukaan vaatinut hänen erottamistaan. Minä en jaksanut moiseen vaivautua vaikka syytä olisi ollutkin. Eräs hallituksen jäsen jopa paljasti kesäpäivillä kenen erottamisesta oli kyse, vaikka tämänkin piti olla sitä paljon puhuttua vaitiolovelvollisuuden alaista tietoa.

Otin yhteyttä silloiseen puheenjohtajaan ja sanoin voivani tulla puolimatkaan vastaan poistamalla kirjoitukseni. Ja niin teinkin. Pyysin myös puheenjohtajaa kirjoittamaan vastineen omaan pääkirjoitukseensa, sillä se piti sisällään melkoisen määrän disinformaatiota. Nyt harmittaa, että poistin tekstin, sillä pääkirjoitusta ei koskaan korjattu eikä hallitus myöntänyt toimineensa väärin. Jos minulla olisi teksti vielä tallessa, julkaisisin sen uudestaan.

No, sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee. Mutta kaikki tämä alkupaasaus johtaa keskusteluun terveydestä ja vielä tarkemmin terveystutkimuksista. Syy miksi saatoin olla yhdistyksen toimihenkilöiden ampumalistalla, oli PEVISA (tätä väitettä kukaan asianomainen ei varmasti myöntäisi, joten kyse on vain omasta arvailustani). Tämä tiettyjen tahojen silmissä pahamaineinen tai vähintäänkin hyödytön terveyden edistämisohjelma oli agendalistalla rotumme kohdalla jo kauan sitten. Siis ennen yhdistyksestä erottamistani. Ajoimme tuolloin pienellä naisporukalla asiaa eteenpäin ja saimmekin kiitettävästi kannatusta esitykselle anoa PEVISAan liittymistä. Vuosikokouksessa esityslista oli sössitty niin, ettemme päässeet äänestämään aiheesta lopullisesti. Tämä aiheutti suurta närkästystä ehdotuksen kannattajissa eikä kunnollista selitystä asian sotkemisestakaan saatu. Asiasta keskusteltaessa kommentointi oli lähinnä surkuhupaisaa. Viihdearvoltaan vaikuttavin puheenaihe oli jalostuskoirien käyttömäärät ja matadorit. Jagsterin sanoin: "Kasvattajat ovat hellyyttävän yksimielisiä siitä, että pentukaupasta tulee vain tappiota. Mutta sellaista se on, bisnekseen usein kuuluu myös riski. Paitsi uroksen omistajilla, jotka aidosti noukkivat ne rusinat pullasta." Onko siis ihme, että jalostuskäytön rajoittamista halutaan vastustaa niin voimakkaasti? Mutta onko tämä sitten rodun etujen puolesta puhumista vai vain omaan lompakkoon tuijottamista? Ja pitäisikö sellaisen henkilön olla päättämässä rotua koskevista suurista linjoista?

Esimerkiksi Norjassa rotua koskevaa jalostusneuvontaa (mm. urossuosituksia nartulle) ja pentuvälitystä ei saa hoitaa kasvattaja vaan toimihenkilön täytyy olla riippumaton tässä suhteessa. Huolimatta nettisivujeni "jalostukseen" -osiosta minua on mm. syytetty siitä, etten anna koiriani jalostuskäyttöön. Tälle väitteelle ei ole minkäänlaista totuuspohjaa ja se onkin täysin jonkun vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Toki joitain kriteerejä narttuvalinnoillekin on olemassa ja keskustelen mielelläni nartun omistajan toiveista ja siitä voivatko koirani niitä täyttää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö normaali, terveystutkittu narttu voisi saada mahdollisuuksien mukaan kauttani sulhoehdokasta. Väitteen ilmoille heittäneen henkilön voi helposti linkittää yhteyksiensä puolesta tiettyihin kasvattajiin ja jalostustoimikunnan jäseniin, joiden jo runsaasti lisääntyneitä ja tutkimattomiakin koiria suositellaan ja käytetään edelleen jatkuvasti lisää jalostukseen. Sen sijaan omat tuontikoirani ja vanhat sijoituskoirani ovat niiden perheiden omistuksessa. Se, ettei tuontejani käytetä jalostukseen ei ole rahallisesti minulta pois ja voin suositella niitä vain oikeasti niille sopivaksi arvioimilleni nartuille, en suinkaan kaikille. Ja joskus siinäkin mennään pieleen. Mutta ainakin motivaattorina on jokin muu kuin raha. Olisikohan Suomessakin tarpeen miettiä jääviyttä koskevia asioita? Toki voi aina vedota siihen, ettei kukaan muu kumminkaan halua kyseistä pallia, mutta toisaalta nuoria ja innokkaita uusia tekijöitä vähättelevä asenne ei anna kenellekään edes mahdollisuutta.

Vielä tänä päivänäkin meitä "pevisalaisia" jaksetaan muistella erinäisillä keppihevosilla ratsastamisesta ja siitä, miten nuoret tytöt voivat ilman mitään kokemusta väittää moisia asioista. Mutta mikä on luotettava kokemuksen ja tiedon mittari? Onko sellainen mittari ikä, suoritetut kurssit ja opinnot, pentujen määrä tai kenties laatu, sen hetkinen fiilis vai se kuka huutaa kovimpaa? Kuka voi määritellä millainen kokemus jyrää toisenlaisen kokemuksen ja onko "tavallisen" koiranomistajan kokemus huonompi kuin kasvattajan kokemus? Tähän väliin haluan lainata vielä kerran Jagsteria: "Toinen kasvattajan menestymistä rajoittava tekijä saattaa olla hänen aataminaikuiset ja usein virheelliset toimintamallinsa. Pitkäaikainen harrastaminen on antanut mahdollisuuden oppia paljonkin, mutta vuodet eivät ole takuu osaamisesta. On helppo sulkea silmänsä maailmalta ja tehdä samoin kuin on tehnyt viimeiset 30 vuotta." Pakko se on kuitenkin myöntään, että vaikka tytöttelyllä varmasti on tarkoitettu halventaa ja väheksyä, kuulun mieluummin juuri noihin "tyttöihin" kuin tuohon Jagsterin mainitsemaan ryhmään. Ja onhan se nyt mukavaa jos vielä yli kolmekymppisenä kutsutaan tytöksi, mikäs siinä!

Lopputuloksena kokouksella oli kuitenkin se, että päätimme ylivoimaäänin, että PEVISAan haetaan ja mahdollisista raja-arvoista sekä muista yksityiskohdista äänestetään myöhemmin.

Kyselin jokin aika sitten yhdeltä PEVISAn puuhanaisista mikä tilanne on nykyjään. Hämmästyksekseni sain kuulla, että asiasta ei ole vieläkään mitään virallista päätöstä! En tiedä miten tämä on mahdollista, mutta herää kysymys onko yhdistyksellä varaa erotella aikaansaavia jäseniään ja aiheuttaa omilla toimillaan jäsenkatoa? Ellei tarkoitus ole juuri se, että mikään ei muutu ja mitään ei saada aikaiseksi. Nyt Suomeen on perustettu uusi rotuani harrastava yhdistys, johon olen liittynyt. Toistaiseksi en osaa sanoa yhdistyksen toiminnasta vielä mitään, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan mitä siellä saadaan aikaiseksi.