Harrastuksen hinta

Tällä kertaa aloin miettiä kasvatuksen kustannuksia ja sitä miten kustannusten suuruutta voidaan suhteuttaa ja sitoa kasvatuksen määritelmään. Rahanmenoa ei voi estää jos aikoo ylläpitää jonkinlaista tasoa ja ottaa riskejä. Talouden kannalta melko riskitöntäkin koirankasvattamista on olemassa, mutta laatu on yleensä juuri niin halpaa kuin on ollut sen tuottaminenkin.

Koirapentueen kasvattaminen on vapaaehtoista, usein harrastustoiminnaksi miellettyä puuhastelua. Koirien kasvattamista säätelee jonkinlainen määrä Kennelliiton taholta asetettuja sääntöjä, suosituksia ja ohjeita. Uusin ohjeistuksista taitaa olla Kennellitton parjattu, mutta omasta mielestäni oikein hyvä jalostusstrategia. Kasvattajan ja pentueen täytyy myös täyttää tietyt, melko löyhät kriteerit, jotta pentue ylipäänsä rekisteröidään. Kutsun näitä kriteerejä melko löyhiksi, sillä käytännössä melkein mikä tahansa puhdasrotuiseksi oletettu pentue ja kuka tahansa itseään kasvattajaksi kutsuva mattimeikäläinen kelpaavat. Vasta kennelnimeä anottaessa vaaditaan kasvattajan peruskurssin suorittaminen. Tämä sääntö tuli voimaan hetki sen jälkeen kun täytin 18. Olen siis kurssin käynyttä sukupolvea. Silloisten kurssikavereitteni kysymyksistä päätellen (”siis eikö koiralle saakaan syöttää maksalaatikkoa joka päivä?”) tämä on aivan ehdoton minimivaatimus. Moni kasvattaja on sitä vanhempaa ikäpolvea, joille täysi-ikäisyys oli ainoa vaatimus kennelnimen anomiselle. Joillain ei siis välttämättä ole minkäänlaista alkeellisintakaan käsitystä kurssin sisältämistä aheista, kuten periytyvyydestä ja koirasta eläinlajina.

Ennen kursseja ja kennelnimiä saa vielä nykyäänkin rekisteröidä myös yhden kennelnimettömän pentueen. Vertailun vuoksi esimerkiksi kissaliitolla on huomattavasti korkeammat kriteerit ja jo ensimmäisen pentueen rekisteröintiin tarvitaan kissakasvattajan kurssi ja hyväksytty kasvattajanimi kissalalle.

Rotuyhdistykset asettavat halutessaan vielä Kennelliittoa tiukempia ohjeita jalostuksentavoiteohjelmassaan ja voivat rajoittaa vaikkapa pentuvälityksessä ilmoittamista, jos pentue ei täytä yhdistyksen tarpeelliseksi katsomia vaatimuksia. Monet, varsinkin pitkään kasvattaneet ja niitä ”vanhoja hyviä”, rajoituksettomia aikoja eläneet kennelinpitäjät moittivat usein Kennelliittoa ja yli-innokkaita rotuyhdistyksiä sääntöjen viidakon luomisesta ja ilon ja vapaaehtoisuuden viemisestä harrastuksestaan. Ovatko rajoitukset, säännöt ja ohjeet oikeutettuja, kun kyse on ”vain” harrastuksesta? Ennen sai pyöräillä harrastusmielessäkin ilman kypärää. Sitten huomattiin, ettei se olekaan järkevää ja että se on jopa hengenvaarallista. Nyt kypärä pitää olla, samoin kuin valo pimeällä. Kun kyse on jonkin elävän olennon hengestä ja terveydestä, rajoitukset ja säännöt ovat tarpeellisia siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki eivät välitä eivätkä ymmärrä välittää.

Pentueen kasvattaminen vie aikaa ja vaatii paljon niin henkisiä kuin taloudellisiakin resursseja. Pentujen suunnittelu, toteuttaminen astutuksesta syntymään ja kasvattaminen yhteiskuntakelpoisiksi, uuteen perheeseen valmiiksi koiranaluiksi on pitkällinen prosessi, johon saa helposti kulumaan koko vapaa-aikansa ja ylimääräiset (ja nekin joita ei olisi) eurot. Varsinkin määrältään pienen rodun kohdalla, jossa rodun elinvoiman takaaminen vaatii usein tuontikoiriin panostamista ja narttujen astuttamista ulkomailla, rahaa palaa huomattavia summia ennen ensimmäistä pentuettakaan. Puhumattakaan jalostuskelpoisen nartun hankkimiseen, sen kouluttamiseen, ruokkimiseen ja rodulle sopivissa harrastuksissa käyttämiseen kuluvasta ajasta ja rahasta. Ja jos hyvin käy, ostamasi narttu todella on jalostuskelpoinen. Jos käy huonosti, aloitat kaiken alusta. Minulle tämä on enemmän elämäntapa ja kutsumus kuin harrastus näistä edellä mainituista syistä. Jos pitäisin kasvattamista harrastuksena, joutuisin toteamaan, että se on liian kallis harrastus minulle.

Tavalliselle harrastajalle on toivottavasti itsestään selvää, että harrastaminen maksaa. Siinähän käytetään jonkun toisen tuottamaa palvelua tai hyödykettä, koska se joku toinen on satsannut omat rahansa ja aikansa tämän palvelun tai hyödykkeen tuottamiseen. Useimmiten tämä joku toinen on elinkeinonharjoittaja ja muiden harrastaminen tuo hänelle leivän pöytään. Ihmisen harrastuksestaan saamat hyödyt taasen ovat jotain muuta kuin euroissa mitattavia. Tämän on ymmärtänyt suurin osa pennunostajista vaikka koira onkin enemmän kumppani jonka kanssa harrastetaan kuin väline jolla harrastetaan. Ehkäpä juuri siksi rotukoirasta maksetaan mielellään useita tuhansiakin euroja.

Kasvattajien kohdalla tilanne on toinen. Monet kennelit elävät kaksoiselämää. Kenties verottajan ja lakipykälien vastuuasioiden takia omaa toimintaa ei haluta myöntää elinkeinon harjoittamiseksi, mutta toisaalta omasta harrastuksesta haluttaisiin siihen satsatut rahat takaisin, mieluusti moninkertaisina. Kasvatus on siis harrastamista, joka täyttää elinkeinon harjoittamisen merkit. Rahakeskustelu on aina läsnä ja se vedetään mukaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Sen puutteeseen vedotaan, kun ei haluta maksaa jalostuskoiran terveystutkimuksista. Kyse ei tässä kohtaa ole välttämättä pelkästään siitä muutamasta sadasta eurosta, jonka tutkimukset kustantavat, vaan siitä takana piilevästä pelosta, että huonot tutkimustulokset sulkevat koiran kokonaan jalostuksesta pois. Tällöin kasvattajan sijoituksen arvo on nolla tai miinus jotain. Mutta joskus kyse on vain siitä muutamastakin sadasta eurosta. Ja jos senkään vertaa ei ole, kuinka suurin kustannuksin itse pentue voidaan hoitaa? Tällainen selitys kielii suoraan halpatuotannosta.

Rahan puutteeseen vedotaan jälleen, kun arvokkaalla tuontikoiralla halutaan astuttaa kaikki kynnelle kykenevät nartut. Urokseen satsatut rahat pitää saada, ja on omistajan mielestä jopa oikeus saada takaisin. Ja kaupan päälle oman koiran arvoa nostetaan vielä vähän haukkumalla muita uroksia, jotta narttuja ei vain kiikutettaisi rahojen kanssa kenenkään toisen ovelle. Ei ole väärin rahoittaa mahdollisuuksien mukaan koiraharrastustaan koirien avulla ja sijoittaa käteen jääviä penturahoja kasvatuksen eteenpäin viemiseen. Tarkoitukseni ei olekaan väittää, että vain rikkaat saavat tehdä tätä ja pentueesta pitää aina jäädä miinuksen puolelle todisteena rehellisyydestä. Mutta jos useaan kertaan lisääntyneen koiran omistajalla ei edelleenkään ole varaa satsata esimerkiksi tämän koiran terveystutkimuksiin, missä on vika? Kenties juuri tämän kasvattajan olisi aika myöntää, että harrastus on koitunut hänelle liian kalliiksi.

Pentujen hinnat ovat nousseet viime vuosina muutamilla sadoilla euroilla. Tämä on melkoinen arvonnousu niinkin lyhyessä ajassa. Hintojen nostamista on perusteltu mm. yleisen hintatason nousulla. Ruoka kallistuu, eläinlääkärikulut nousevat ja urosten omistajat vaativat suurempia astutusmaksuja ajan hengen mukaisesti. Kun omia halutaan takaisin, jalostuskoira nähdään enemmän sijoituksena kuin perheenjäsenenä tai harrastuskaverina. Iso osa kasvattajista on sitä mieltä, että pennuista ei jää rahaa käteen kaikkien kulujen jälkeen. Ehkäpä todella suuria pentueita tekevien suosittujen koirarotujen kasvattajat joutuvat myöntämään, että voittoa tuli tehtyä, mutta omien rotujeni pentueet ovat pienikokoisia ja harvoin kuulee kenenkään kehuneen kuinka on päässyt rikastumaan. Mutta ei hätää, emme ole sen varassa mitä meidän halutaan antaa ymmärtää!

Koska istun nykyisin ekonomin kanssa samassa työhuoneessa, olen oppinut paljon raha-asioista. Tunnepohjaisten väittämien sijaan tein konkreettisia laskelmia. Esimerkkinä minulla on ns. halpatuotantopentue ja aika paljon kalliimmalla tuotettu pentue. Laskelmiin olen heittänyt oman kokemukseni perusteella joitain lukemia siitä, mitä tulot ja menot voisivat olla, kun pentueeseen syntyy kolme pentua.

Kun kyseessä on kotimainen uros, 10% pennun hinnasta on minusta kohtuullinen korvaus astutuksesta ja pennusta. (Astutusmaksu perustuu muuten uroksen omistajan astutuksen eteen näkemän vaivan korvaamiseen rahallisesti. Siinä tapauksessa, että nartun omistaja joutuu hoitamaan kaiken, voisi astutusmaksun oikeellisuutta mielestäni hieman pohtia.) Ensimmäisessä esimerkissäni kyse on mahdollisimman halvalla tuotetusta pentueesta, jossa kasvattaja ei ole välittänyt ainakaan oman koiransa terveystutkimuksista ja keskivertouroskin on löytynyt samasta kaupungista. Yhden puhdasrotuisen pennun hinta on Suomessa tällä hetkellä 1000-2000 €, keskimäärin siis 1500 €. Nartun omistaja antaa täten 10% periaatteen mukaisesti astutuksesta ja kolmesta pennusta 600 € uroksen omistajalle, jolle tämä on puhdasta tuloa vailla sitoumuksia tai monen kuukauden uurastusta. Nartun omistaja puolestaan maksaa lisäksi pentujen rekisteröinnistä 210 €, mikrosirutuksesta n. 150 €, nartun ja pentujen ruokinnasta ja madotuksesta yhteensä n. 300 € ja ehkäpä kasvattaja antaa pentujensa uusille omistajille vielä 20 € arvoiset pentupaketit (x3 = 60 €). Kuluja muodostuu yhteensä siis 1320 € eli vähemmän kuin yhden pennun hinta. Pentue on siis mahdollista tuottaa näinkin huokeasti. Jos uroskin sattuisi olemaan oma tai kaverin, jäisivät juoksevat kulut reilusti alle tuhannen euron (ja yhden pennun myyntituotolla olisi korvattu jo se oman uroksenkin hinta). Kolmesta pennusta saa myyntituloja 4500 euron verran. Kun tästä vähennetään yllä mainitut kulut, jää käteen 3180 € riihikuivaa rahaa. Jos pentuja hoitaa vain Kennelliiton määrittelemän vähimmäisajan eli seitsemän viikkoa (49 päivää), kasvattajan päivärahaksi tulee n. 65 euroa. Sitten on vielä se ryhmä ihmisiä, joka uusii samoja yhdistelmiä kerta toisensa jälkeen. Takana ei tietenkään aina ole rahanahneus. Mutta joskus on.

Jos kotimaasta ei satu löytymään mukavaa urosta, jonkun pennuista haluaisi sijoittaa jatkojalostusta silmällä pitäen ja nartun terveystutkimuksetkin kiinnostavat, kuluja syntyy jo huomattavasti enemmän. Koiran terveystutkimukset (silmä-polvi-kyynär-lonkka) maksavat pääkaupunkiseudulla yhteensä n. 250-300 €. Ulkomailla urosten käyttömaksut ovat vähintään samaa luokkaa kuin suomalaisten koirien käyttömaksut. Usein ulkomaille lähdetään kuitenkin jonkin harvinaisempaa sukua olevan tuontikoiran perässä ja tällöin maksut nousevat sadoillakin euroilla. Juoksut tulevat yleensä melko arvaamattomaan aikaan ellei koira ole aivan kellopeli. Matkaa on siis mahdotonta ostaa etukäteen. Mitä lähempänä matkustusajankohtaa matkaliput joutuu hankkimaan, sitä kalliimpia ne yleensä ovat. Jos matkan saa sijoitettua lomapäivillensä, käy hyvä tuuri. Jos oikea astutushetki on juuri silloin kun huonoiten sopisi, joutuu töistä ottamaan vapaata. Tästä syntyy menetyksiä pieni- tai keskituloisessa ammatissa n. 100 €/päivä (suurempituloiselle nämä laskelmat ovat varmaan melko yhdentekeviä). Jos ja kun huolellisesti suunnitellusta pentueesta haluaa jättää itselleen tai sijoitukseen pennun, ”menettää” tässä pennun hinnan verran tai vähintään puolet pennun hinnasta suoraa tuloa. Ehkäpä nartun omistaja haluaa myös ottaa palkatonta vapaata pentueen ensimmäisille elinpäiville tai viikoille. Kaiken tämän vaivan jälkeen narttu jää tietenkin tyhjäksi tai saa yhden värivirheellisen ja kivesvikaisen pennun. Mutta joskus onni on myötä ja pentue on juuri niin upea ja iso kuin kasvattaja toivoo. Silloin kaikki on ollut sen rahan ja vaivan arvoista. Miksi en laske sen tarkemmin näitä kuluja ja käteen jäävää päivärahaa? Koska lopputulos hirvittää.

Toki kaikki voi mennä pieleenkin. Ulkomaille astuttamaan lähdettäessä juoksun ajankohta voi olla väärä ja kyseessä on silloin hukkareissu ja turha rahanmeno. Koira voidaan joutua leikkaamaan, se saattaa menettää kohtunsa, jolloin kasvattaminen jatkossa tällä koiralla on mahdotonta, pennut saattavat kuolla ja niitä saattaa tulla kolmen tai useamman sijasta vain yksi. Totaalinen epäonnistuminen voi olla myös seuraavanlainen: Toin nartun ulkomailta Suomeen jalostuskäyttöön ja annoin sen sijoitukseen ilman vakuusmaksua. Narttu itsessään oli tuontihetkellä ”ilmainen”. Annoin myöhemmin siitä vaihtokauppana kyseiselle ulkomaiselle kasvattajalle oman kasvattini eli käytännössä narttu oli 1500 € (pennun hinta) arvoinen minulle. Tuontikuluihin meni lentoineen ja rekisteröinteineen noin 500 €. Maksoin sijoitusperheen pyynnöstä koiran muutamaan näyttelyyn. Loput he kustansivat itse. Näyttelymaksuihin muotovalion arvodiplomi mukaan lukien meni varmaankin karkeasti noin 80 €. Terveystutkimuksiin paloi jotakin 250 € ja 300 € väliltä. Ensimmäisellä yrittämällä oman urokseni kanssa narttu ei antanut astua itseään. Sitten astutus ulkomailta lainassa olleella uroksella 400 € ja siihen päälle bensakulut vähintään 50 €, todennäköisesti enemmänkin, mutta ei nyt liioitella ainakaan. Koira jäi tyhjäksi. Nämä yhteen laskien panostin rahallisesti koiraan n. 2400 €. Olin tehnyt siitä sopimuksen kahdesta pentueesta, joista osa pennuista oli tarkoitus lähettää ulkomaiselle kasvattajaystävälleni yhteistyömme jatkumoksi. Astutusten pieleen menemisen vuoksi aikaa kului ja koiran ikä alkoi lähennellä Kennelliiton sijoitussopimuksen asettamaa ylärajaa. Päätin lopettaa toivottomalta tuntuvan yrittämisen saada narttu tiineeksi, pistää rahanmenolle ja henkiselle ahdistukselle lopun ja siirtää koiran sen perheen nimiin. En saanut lopulta yhtäkään pentua tästä sijoituksesta. Nykyinen käsitykseni sijoittamisen järkevyydestä kasvattajan kannalta onkin erittäin kyseenalainen.

Toisaalta maksan edelleen velan muodossa kuluja yhdestä koirastani, josta jouduin luopumaan toisen koirani kanssa muodostuneiden yhteensopivuusongelmien vuoksi. Tämä yksilö ehti kartuttaa kuluja muutaman vuoden aikana reilusti yli 10 000 € verran jos lasketaan mukaan välillisetkin kulut, kuten asunnon irtaimiston tuhoaminen ja koiran vuoksi tehty asunnonvaihto. Eihän tämä koira toki pyytänyt meitä muuttamaan tai vaatinut päästä kalliisiin harrastuksiin. Se ei edes pyytänyt päästä meille asumaan, joten itseäänhän tässä saa syyttää valinnoistaan. Jos olisin teettänyt kyseisellä koiralla pentueen ja se olisi synnyttänyt keskiverto lintukoiran tavoin paljon pentuja, olisin saattanut saada katettua melko ison osan näistä kuluista. Mutta koira tuli meille perheenjäseneksi ja lemmikiksi, ei jalostusmielessä. Ja harrastaminen maksaa. Eläminenkin maksaa.

Mitä tästä opimme? On olemassa niitä kasvattajia, jotka hyötyvät koiranpidosta ja pentujen teettämisestä konkreettisesti, siis rahallisesti, minimoimalla kulunsa ja maksimoimalla tulonsa ja on niitä, jotka hyötyvät korkeintaan aatteen tai maineen tasolla eikä kasvatus tai koiranpito maksa koskaan itseään takaisin. Jotkut uroksen omistajat saavat sädekehän päänsä päälle tuodessaan paljon kaivattua uutta verta ulkomailta ja he hyötyvät lisäksi myös rahallisesti koirastaan. Jokaisen kasvattajan ja uroksen omistajan olisikin syytä miettiä toimintansa motiiveja ja sitä milloin raha kannattaa vetää mukaan keskusteluun. Joskus sopisi myös ottaa esiin kynä ja paperia tai excel-taulukko ja laskea tarkkaan mistä menot ja tulot muodostuvat. Tällöin saataisiin jotain järkeä rahakeskusteluun.