Tuntuu jo ikuisuudelta se aika, jolloin olin vielä rotuyhdistykseni jäsen ja mukana jalostustoimikunnassakin. En jaksanut olla samaa mieltä monestakaan asiasta tuosta poppoosta valtaosan kanssa ja kirjoitin aiheesta blogiinikin. Päätin, että uskallan sanoa mielipiteeni ääneen enkä pelkää olla se ainoa, joka on julkisesti eri mieltä ja heiluttaa korttitaloa. On niin paljon helpompaa käydä tiukkasanaista keskustelua suljettujen ovien takana ja antaa ulospäin kuva kukkahattutädistä. Tähän minusta ei ole. Päätin myös näistä syistä astua syrjään jalostustoimikunnasta. Ehkä joku teistä muistaa tekstini "Valkoinen valhe". Kirjoituksessa oli kyse pitkälti valkoisesta väristä ja sen esiintymisen ja jalostuskäytön rajoittamisesta. Minulla ei sinänsä ole eikä ollut aikeita käyttää ei-sallittua väriä jalostukseen, mutta mielestäni keskustelu oli aivan väärillä urilla todellisista ongelmista.
Sain jokin aika kirjoituksen ilmestymisen jälkeen ilman varoitusta kirjeen yhdistyksestä erottamisestani. Otin hämmentyneenä yhteyttä juristiin ja hänen kanssaan laadimme vastineen. Yhdistys oli toiminut vastoin sääntöjä erottaessaan minut ilman ennakkoilmoitusta, antamatta tilaisuutta tulla kuulluksi ja vieläpä päättämättä asiasta virallisesti. Jollain taisi olla kiire päästä eroon suuresta suustani. Kaiken huipuksi minua syytettiin vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ja epäasiallisesta käytöksestä sekä yhdistyksen toiminnan vaikeuttamisesta. En kuitenkaan moneen kertaan pyydettynäkään saanut mitään konkreettista vastausta missä kohtaa oli mennyt vikaan. Kai kyse oli enemmän mielipiteestäni ja sen julkituomisesta sekä siitä, että katsottiin hyvän tilaisuuden tulleen ryhtyä toimiin minua vastaan. Lopulta jopa lehteen ilmestyi melkoinen kirjoitus yhdestä täysin yhteistyökyvyttömästä jäsenestä, joka on kylvänyt eripuraa yhdistyksen sisällä ja näin ollen erotettu. Moni ystäväni kysyi minulta tuolloin, että ei kai tämä kirjoitus voinut koskea minua. Eräs kutsui sitä jopa "hävyttömäksi" ja sitä se todella oli. Näin meillä siis puheenjohtaja toki sai kirjoitella yhdistyksen jäsenistä, anteeksi, entisistä jäsenistä. Kumma ettei kukaan vaatinut hänen erottamistaan. Minä en jaksanut moiseen vaivautua vaikka syytä olisi ollutkin. Eräs hallituksen jäsen jopa paljasti kesäpäivillä kenen erottamisesta oli kyse, vaikka tämänkin piti olla sitä paljon puhuttua vaitiolovelvollisuuden alaista tietoa.
Otin yhteyttä silloiseen puheenjohtajaan ja sanoin voivani tulla puolimatkaan vastaan poistamalla kirjoitukseni. Ja niin teinkin. Pyysin myös puheenjohtajaa kirjoittamaan vastineen omaan pääkirjoitukseensa, sillä se piti sisällään melkoisen määrän disinformaatiota. Nyt harmittaa, että poistin tekstin, sillä pääkirjoitusta ei koskaan korjattu eikä hallitus myöntänyt toimineensa väärin. Jos minulla olisi teksti vielä tallessa, julkaisisin sen uudestaan.
No, sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee. Mutta kaikki tämä alkupaasaus johtaa keskusteluun terveydestä ja vielä tarkemmin terveystutkimuksista. Syy miksi saatoin olla yhdistyksen toimihenkilöiden ampumalistalla, oli PEVISA (tätä väitettä kukaan asianomainen ei varmasti myöntäisi, joten kyse on vain omasta arvailustani). Tämä tiettyjen tahojen silmissä pahamaineinen tai vähintäänkin hyödytön terveyden edistämisohjelma oli agendalistalla rotumme kohdalla jo kauan sitten. Siis ennen yhdistyksestä erottamistani. Ajoimme tuolloin pienellä naisporukalla asiaa eteenpäin ja saimmekin kiitettävästi kannatusta esitykselle anoa PEVISAan liittymistä. Vuosikokouksessa esityslista oli sössitty niin, ettemme päässeet äänestämään aiheesta lopullisesti. Tämä aiheutti suurta närkästystä ehdotuksen kannattajissa eikä kunnollista selitystä asian sotkemisestakaan saatu. Asiasta keskusteltaessa kommentointi oli lähinnä surkuhupaisaa. Viihdearvoltaan vaikuttavin puheenaihe oli jalostuskoirien käyttömäärät ja matadorit. Jagsterin sanoin: "Kasvattajat ovat hellyyttävän yksimielisiä siitä, että pentukaupasta tulee vain tappiota. Mutta sellaista se on, bisnekseen usein kuuluu myös riski. Paitsi uroksen omistajilla, jotka aidosti noukkivat ne rusinat pullasta." Onko siis ihme, että jalostuskäytön rajoittamista halutaan vastustaa niin voimakkaasti? Mutta onko tämä sitten rodun etujen puolesta puhumista vai vain omaan lompakkoon tuijottamista? Ja pitäisikö sellaisen henkilön olla päättämässä rotua koskevista suurista linjoista?
Esimerkiksi Norjassa rotua koskevaa jalostusneuvontaa (mm. urossuosituksia nartulle) ja pentuvälitystä ei saa hoitaa kasvattaja vaan toimihenkilön täytyy olla riippumaton tässä suhteessa. Huolimatta nettisivujeni "jalostukseen" -osiosta minua on mm. syytetty siitä, etten anna koiriani jalostuskäyttöön. Tälle väitteelle ei ole minkäänlaista totuuspohjaa ja se onkin täysin jonkun vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Toki joitain kriteerejä narttuvalinnoillekin on olemassa ja keskustelen mielelläni nartun omistajan toiveista ja siitä voivatko koirani niitä täyttää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö normaali, terveystutkittu narttu voisi saada mahdollisuuksien mukaan kauttani sulhoehdokasta. Väitteen ilmoille heittäneen henkilön voi helposti linkittää yhteyksiensä puolesta tiettyihin kasvattajiin ja jalostustoimikunnan jäseniin, joiden jo runsaasti lisääntyneitä ja tutkimattomiakin koiria suositellaan ja käytetään edelleen jatkuvasti lisää jalostukseen. Sen sijaan omat tuontikoirani ja vanhat sijoituskoirani ovat niiden perheiden omistuksessa. Se, ettei tuontejani käytetä jalostukseen ei ole rahallisesti minulta pois ja voin suositella niitä vain oikeasti niille sopivaksi arvioimilleni nartuille, en suinkaan kaikille. Ja joskus siinäkin mennään pieleen. Mutta ainakin motivaattorina on jokin muu kuin raha. Olisikohan Suomessakin tarpeen miettiä jääviyttä koskevia asioita? Toki voi aina vedota siihen, ettei kukaan muu kumminkaan halua kyseistä pallia, mutta toisaalta nuoria ja innokkaita uusia tekijöitä vähättelevä asenne ei anna kenellekään edes mahdollisuutta.
Vielä tänä päivänäkin meitä "pevisalaisia" jaksetaan muistella erinäisillä keppihevosilla ratsastamisesta ja siitä, miten nuoret tytöt voivat ilman mitään kokemusta väittää moisia asioista. Mutta mikä on luotettava kokemuksen ja tiedon mittari? Onko sellainen mittari ikä, suoritetut kurssit ja opinnot, pentujen määrä tai kenties laatu, sen hetkinen fiilis vai se kuka huutaa kovimpaa? Kuka voi määritellä millainen kokemus jyrää toisenlaisen kokemuksen ja onko "tavallisen" koiranomistajan kokemus huonompi kuin kasvattajan kokemus? Tähän väliin haluan lainata vielä kerran Jagsteria: "Toinen kasvattajan menestymistä rajoittava tekijä saattaa olla hänen aataminaikuiset ja usein virheelliset toimintamallinsa. Pitkäaikainen harrastaminen on antanut mahdollisuuden oppia paljonkin, mutta vuodet eivät ole takuu osaamisesta. On helppo sulkea silmänsä maailmalta ja tehdä samoin kuin on tehnyt viimeiset 30 vuotta." Pakko se on kuitenkin myöntään, että vaikka tytöttelyllä varmasti on tarkoitettu halventaa ja väheksyä, kuulun mieluummin juuri noihin "tyttöihin" kuin tuohon Jagsterin mainitsemaan ryhmään. Ja onhan se nyt mukavaa jos vielä yli kolmekymppisenä kutsutaan tytöksi, mikäs siinä!
Lopputuloksena kokouksella oli kuitenkin se, että päätimme ylivoimaäänin, että PEVISAan haetaan ja mahdollisista raja-arvoista sekä muista yksityiskohdista äänestetään myöhemmin.
Kyselin jokin aika sitten yhdeltä PEVISAn puuhanaisista mikä tilanne on nykyjään. Hämmästyksekseni sain kuulla, että asiasta ei ole vieläkään mitään virallista päätöstä! En tiedä miten tämä on mahdollista, mutta herää kysymys onko yhdistyksellä varaa erotella aikaansaavia jäseniään ja aiheuttaa omilla toimillaan jäsenkatoa? Ellei tarkoitus ole juuri se, että mikään ei muutu ja mitään ei saada aikaiseksi. Nyt Suomeen on perustettu uusi rotuani harrastava yhdistys, johon olen liittynyt. Toistaiseksi en osaa sanoa yhdistyksen toiminnasta vielä mitään, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan mitä siellä saadaan aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti