Tarkkasilmäinen ja utelias voi löytää kaikkea hauskaa millä tämmöinen keräilijäluonne tyydyttää hamstraustarpeitaan. Viime kesänä bongasin Talin siirtolapuutarhan roskalavalta vanhan ikkunan, Porvoosta Maija-mummon vajan vintiltä toisen ja alkuvuodesta kaivoin lavalta pihaltamme mustan tuolin, kaksi isoa lasipulloa, naulakon ja pienen puutarhapöydän. Naapurin Pirkon muutettua pois yläkerrasta uudet asukkaat olivat toimittamassa vanhoja 50-luvun keittiökaappeja kaatikselle ja huomattuani ne talomme seinustalla jätin lapun, että ne kelpaisivat minulle jos niitä ollaan heittämässä pois. Niinpä yksi kaappi päätyi Nonalle askartelu/kirjahyllyksi. Nyt harmittaa etten ottanut molempia. Ahneella olisi enemmän kuten A.G. totesi.
Maaritilla ja Samilla on ollut ikuisuusprojektin luokkaa oleva remontti päällä Sipoossa, mutta hienoa on jälkikin ollut. Sieltä on myös liiennyt kaikenlaista hauskaa halukkaille. Sain eilen kotiinkuljetuksella vanhan ladonoven, jonka uusi elämä keittiönpöytänä alkanee pian. Äitini ei antanut minun maalata vanhaa Artekin ruokapöytää, joten päätin hylätä toimivan, kivankokoisen ja tyylikkään pöydän ja kyhätä tilalle epäkäytännöllisen ja kiikkerän oven. Toisaalta olen jo valmiiksi niin kömpelö, että pieni epätasaisesta pinnasta johtuva kahvikupin heilunta ei tuottane sen enempää nesteen läikkymistä kuin mihin olen jo ennestään tottunut.
Kesäpäivät kuluvat kivasti verstaassa/puutarhassa/kahvilassa eli minikokoisella parvekkeellani. Juhannusviikonloppuna olenkin sitten 32 h töissä. Ihan kiva.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Hands off!
Kätilöopiston sairaala, eli toinen kotini, sai jokin aika sitten Vauvamyönteisyys -sertifikaatin (ja on tällä hetkellä ainoa synnytyssairaala Suomessa, jolla se on voimassa). Talon henkilökunnalle järjestetään imetysohjauskoulutusta ja kertausta laajasti ja osallistuin itsekin kolmannen kerran sellaiseen muutama päivä sitten. Olin ollut operatiivisella puolella hiukan yli puoli vuotta, joten muistinvirkistys oli paikallaan vauvojen pariin palattuani. Saimme kolmen tunnin tiiviin paketin tietoa imetyksestä ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. Sen lisäksi, että sain työni kannalta arvokasta tietoa, koin muutaman ahaa-elämyksen koiriin liittyen.
Aiemmin, eikä niin kauankaan sitten, synnytykset ja vauvojen hoito olivat hyvin pitkälti kätilöiden ja muun henkilökunnan johtamaa. Pikkuhiljaa ollaan siirrytty asiakaspainotteisuuteen ja olemme muuttuneet hoitajista vierellä kulkijoiksi ja tukijoiksi. Synnykset hoidetaan omalla painollaan mikäli se vain on mahdollista. Vanhempien annetaan olla paljon keskenään, jos he niin haluavat. Valoja himmataan ja synnytyshuoneeseen yritetään luoda rauhalliset olosuhteet. Kohdunsuun tilannetta tutkitaan mahdollisimman harvoin, sillä mikä hyöty siitä on, että käsin kopeloidaan infektioherkkää aluetta ihan vain siitä ilosta, että tiedettäisiin jatkuvasti miten tilanne etenee. Äidin annetaan ponnistaa siinä asennossa kun hänestä parhaalta tuntuu ja lapsen ulosautossa tuetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä. Napanuoran annetaan rauhassa sykkiä lapselle loputkin istukkaveret ennen sen katkaisua, vastasyntynyt nostetaan äidin rinnalle ihokontaktiin ja ensi-imetykselle annetaan aikaa ja mahdollisuus ilman että vauvaa myöskään pakotetaan imemään. Kaikkeen puututaan mahdollisimman vähän - jos kaikki etenee normaalisti.
Vauvoja käsitellessämme me kätilöt pidämme usein hanskoja kädessä. Ei sen takia, että vauvat ovat likaisia ja henkilökunta haluaa itse pysyä puhtaana vaan sen vuoksi, että emme halua altistaa vauvaa meidän bakteerikannallemme kun vauvan immuunijärjestelmän pitäisi kehittyä äidin bakteerikannan vaikutuksesta. Emme kopeloi turhaan vastasyntyneitä tai vie heitä pois vanhempien luota vaan suojaamme herkkää vauvaa turhilta ulkopuolisilta mikrobeilta, ärsykkeiltä ja erolta vanhemmista. Jatkuvaan ihokontaktiin ilman turhia katkoja pyritään. Kaikessa noudatetaan mahdollisimman pitkälle hands off -tekniikkaa. Suullisella ohjauksella pyritään auttamaan ja käsin mennään ronkkimaan vasta sitten kun on pakko. Äiti ja vauva tietävät itse parhaiten ja tähän luotetaan. Näinhän se menee eläinmaailmassakin. Vai meneekö?
Hyvin usein netissä näkee minua henkilökohtaisesti puistattavia kuvia vastasyntyneistä, vielä aivan märistä koiranpennuista, jotka ovat kuvattavana kasvattajiensa kätösissä sen sijaan, että ne saisivat olla emänsä kuivattavina ja hoidettavina. Entäpä koiran synnytystä ihaileva yleisö ja napanuoria katkovat yli-innokkaat "varaäidit"? Mihin meitä oikeastaan edes tarvitaan synnytyksessä, joka etenee normaalisti? Sivusta voi seurata, mutta miksi pitää puuttua ja operoida väkisin edes jotain? Onko koiranjalostus mennyt siihen, ettei narttuihin enää voi luottaa pentujen syntymän missään vaiheessa? Puuttuminen alkaa jo astutusvaiheessa, kun (lievimmissä tapauksissa) koirien takapäitä tutkitaan, urosta autetaan astumisessa ja narttua pidetään väkisin paikallaan. Synnytyksessä narttu pakotetaan ponnistamaan siinä asennossa kuin kasvattajalle sopii, sen ei anneta liikkua vapaasti vaan sille osoitetaan laatikko jossa penikoida, sen touhuja seurataan ja filmataan monen ihmisen voimin, pahimmassa tapauksessa koiralle tehdään "sisätutkimuksia", pennut vedetään ulos, sikiökalvot revitään ja vastasyntyneet kuivataan nartun puolesta ja vielä nisällekin ne on autettava. Nisäkäslapsilla on niin paljon huikeita valmiuksia, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Mutta meillä ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä antaa niiden toteuttaa itseään. Vai haluammeko me vain kokea olevamme tärkeitä, jopa korvaamattomia...? Olemmeko me kasvattajat viime vuosituhannelta tipahtaneita hoitajia?
Pitäisiköhän ihmisen malttaa hetki, hillitä omaa innostustaan sekä tarvettaan olla parempi synnytyksen ja pentujen hoitaja ja antaa tuoreelle emälle ja pennuille heille kuuluva rauha ja luottamus - sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen. Ajatuksiini juolahtaa väkisinkin mielikuvia häiriintyneestä pentujen hoidosta, allergioiden lisääntymisestä, narttujen ja pentujen stressaantumisesta ja lopulta siitä miten epänormaalia koiran lisääntyminen on monelta osin tänä päivänä. Ehkäpä tässä uusi ajatus mitä voisimme pyöritellä.
Aiemmin, eikä niin kauankaan sitten, synnytykset ja vauvojen hoito olivat hyvin pitkälti kätilöiden ja muun henkilökunnan johtamaa. Pikkuhiljaa ollaan siirrytty asiakaspainotteisuuteen ja olemme muuttuneet hoitajista vierellä kulkijoiksi ja tukijoiksi. Synnykset hoidetaan omalla painollaan mikäli se vain on mahdollista. Vanhempien annetaan olla paljon keskenään, jos he niin haluavat. Valoja himmataan ja synnytyshuoneeseen yritetään luoda rauhalliset olosuhteet. Kohdunsuun tilannetta tutkitaan mahdollisimman harvoin, sillä mikä hyöty siitä on, että käsin kopeloidaan infektioherkkää aluetta ihan vain siitä ilosta, että tiedettäisiin jatkuvasti miten tilanne etenee. Äidin annetaan ponnistaa siinä asennossa kun hänestä parhaalta tuntuu ja lapsen ulosautossa tuetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä. Napanuoran annetaan rauhassa sykkiä lapselle loputkin istukkaveret ennen sen katkaisua, vastasyntynyt nostetaan äidin rinnalle ihokontaktiin ja ensi-imetykselle annetaan aikaa ja mahdollisuus ilman että vauvaa myöskään pakotetaan imemään. Kaikkeen puututaan mahdollisimman vähän - jos kaikki etenee normaalisti.
Vauvoja käsitellessämme me kätilöt pidämme usein hanskoja kädessä. Ei sen takia, että vauvat ovat likaisia ja henkilökunta haluaa itse pysyä puhtaana vaan sen vuoksi, että emme halua altistaa vauvaa meidän bakteerikannallemme kun vauvan immuunijärjestelmän pitäisi kehittyä äidin bakteerikannan vaikutuksesta. Emme kopeloi turhaan vastasyntyneitä tai vie heitä pois vanhempien luota vaan suojaamme herkkää vauvaa turhilta ulkopuolisilta mikrobeilta, ärsykkeiltä ja erolta vanhemmista. Jatkuvaan ihokontaktiin ilman turhia katkoja pyritään. Kaikessa noudatetaan mahdollisimman pitkälle hands off -tekniikkaa. Suullisella ohjauksella pyritään auttamaan ja käsin mennään ronkkimaan vasta sitten kun on pakko. Äiti ja vauva tietävät itse parhaiten ja tähän luotetaan. Näinhän se menee eläinmaailmassakin. Vai meneekö?
Hyvin usein netissä näkee minua henkilökohtaisesti puistattavia kuvia vastasyntyneistä, vielä aivan märistä koiranpennuista, jotka ovat kuvattavana kasvattajiensa kätösissä sen sijaan, että ne saisivat olla emänsä kuivattavina ja hoidettavina. Entäpä koiran synnytystä ihaileva yleisö ja napanuoria katkovat yli-innokkaat "varaäidit"? Mihin meitä oikeastaan edes tarvitaan synnytyksessä, joka etenee normaalisti? Sivusta voi seurata, mutta miksi pitää puuttua ja operoida väkisin edes jotain? Onko koiranjalostus mennyt siihen, ettei narttuihin enää voi luottaa pentujen syntymän missään vaiheessa? Puuttuminen alkaa jo astutusvaiheessa, kun (lievimmissä tapauksissa) koirien takapäitä tutkitaan, urosta autetaan astumisessa ja narttua pidetään väkisin paikallaan. Synnytyksessä narttu pakotetaan ponnistamaan siinä asennossa kuin kasvattajalle sopii, sen ei anneta liikkua vapaasti vaan sille osoitetaan laatikko jossa penikoida, sen touhuja seurataan ja filmataan monen ihmisen voimin, pahimmassa tapauksessa koiralle tehdään "sisätutkimuksia", pennut vedetään ulos, sikiökalvot revitään ja vastasyntyneet kuivataan nartun puolesta ja vielä nisällekin ne on autettava. Nisäkäslapsilla on niin paljon huikeita valmiuksia, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Mutta meillä ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä antaa niiden toteuttaa itseään. Vai haluammeko me vain kokea olevamme tärkeitä, jopa korvaamattomia...? Olemmeko me kasvattajat viime vuosituhannelta tipahtaneita hoitajia?
Pitäisiköhän ihmisen malttaa hetki, hillitä omaa innostustaan sekä tarvettaan olla parempi synnytyksen ja pentujen hoitaja ja antaa tuoreelle emälle ja pennuille heille kuuluva rauha ja luottamus - sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen. Ajatuksiini juolahtaa väkisinkin mielikuvia häiriintyneestä pentujen hoidosta, allergioiden lisääntymisestä, narttujen ja pentujen stressaantumisesta ja lopulta siitä miten epänormaalia koiran lisääntyminen on monelta osin tänä päivänä. Ehkäpä tässä uusi ajatus mitä voisimme pyöritellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)