Ilpossa alkaa näkyä miehekkäitä piirteitä, kuten komea nuoren kollin kauluri |
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Kissojen monet huvit
Sain kokeiluun muutaman kameran, vanhan Pentaxin ja polaroid-kameran. Ilpo aitona tekniikasta kiinnostuneena miehenä ihastui vempeleisiin.
Keräämämme suppilovahverot metsäisine tuoksuineen ihmetyttivät kissoja myös kovasti. Itämaisissa ehdottomasti yksi viehättävimmistä piirteistä on juuri osallistuminen ja kiinnostus kaikkea kohtaan. Yhdessä on mukava tehdä! Toisaalta joskus kyllä voisi lukea sen lehden ilman sivujen päällä tassuttelujakin... Tässä kuitenkin perheen pienimmät tutkimassa syksyn satoa.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
Niin hyvää puuta
Tarkkasilmäinen ja utelias voi löytää kaikkea hauskaa millä tämmöinen keräilijäluonne tyydyttää hamstraustarpeitaan. Viime kesänä bongasin Talin siirtolapuutarhan roskalavalta vanhan ikkunan, Porvoosta Maija-mummon vajan vintiltä toisen ja alkuvuodesta kaivoin lavalta pihaltamme mustan tuolin, kaksi isoa lasipulloa, naulakon ja pienen puutarhapöydän. Naapurin Pirkon muutettua pois yläkerrasta uudet asukkaat olivat toimittamassa vanhoja 50-luvun keittiökaappeja kaatikselle ja huomattuani ne talomme seinustalla jätin lapun, että ne kelpaisivat minulle jos niitä ollaan heittämässä pois. Niinpä yksi kaappi päätyi Nonalle askartelu/kirjahyllyksi. Nyt harmittaa etten ottanut molempia. Ahneella olisi enemmän kuten A.G. totesi.
Maaritilla ja Samilla on ollut ikuisuusprojektin luokkaa oleva remontti päällä Sipoossa, mutta hienoa on jälkikin ollut. Sieltä on myös liiennyt kaikenlaista hauskaa halukkaille. Sain eilen kotiinkuljetuksella vanhan ladonoven, jonka uusi elämä keittiönpöytänä alkanee pian. Äitini ei antanut minun maalata vanhaa Artekin ruokapöytää, joten päätin hylätä toimivan, kivankokoisen ja tyylikkään pöydän ja kyhätä tilalle epäkäytännöllisen ja kiikkerän oven. Toisaalta olen jo valmiiksi niin kömpelö, että pieni epätasaisesta pinnasta johtuva kahvikupin heilunta ei tuottane sen enempää nesteen läikkymistä kuin mihin olen jo ennestään tottunut.
Kesäpäivät kuluvat kivasti verstaassa/puutarhassa/kahvilassa eli minikokoisella parvekkeellani. Juhannusviikonloppuna olenkin sitten 32 h töissä. Ihan kiva.
Maaritilla ja Samilla on ollut ikuisuusprojektin luokkaa oleva remontti päällä Sipoossa, mutta hienoa on jälkikin ollut. Sieltä on myös liiennyt kaikenlaista hauskaa halukkaille. Sain eilen kotiinkuljetuksella vanhan ladonoven, jonka uusi elämä keittiönpöytänä alkanee pian. Äitini ei antanut minun maalata vanhaa Artekin ruokapöytää, joten päätin hylätä toimivan, kivankokoisen ja tyylikkään pöydän ja kyhätä tilalle epäkäytännöllisen ja kiikkerän oven. Toisaalta olen jo valmiiksi niin kömpelö, että pieni epätasaisesta pinnasta johtuva kahvikupin heilunta ei tuottane sen enempää nesteen läikkymistä kuin mihin olen jo ennestään tottunut.
Kesäpäivät kuluvat kivasti verstaassa/puutarhassa/kahvilassa eli minikokoisella parvekkeellani. Juhannusviikonloppuna olenkin sitten 32 h töissä. Ihan kiva.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Hands off!
Kätilöopiston sairaala, eli toinen kotini, sai jokin aika sitten Vauvamyönteisyys -sertifikaatin (ja on tällä hetkellä ainoa synnytyssairaala Suomessa, jolla se on voimassa). Talon henkilökunnalle järjestetään imetysohjauskoulutusta ja kertausta laajasti ja osallistuin itsekin kolmannen kerran sellaiseen muutama päivä sitten. Olin ollut operatiivisella puolella hiukan yli puoli vuotta, joten muistinvirkistys oli paikallaan vauvojen pariin palattuani. Saimme kolmen tunnin tiiviin paketin tietoa imetyksestä ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. Sen lisäksi, että sain työni kannalta arvokasta tietoa, koin muutaman ahaa-elämyksen koiriin liittyen.
Aiemmin, eikä niin kauankaan sitten, synnytykset ja vauvojen hoito olivat hyvin pitkälti kätilöiden ja muun henkilökunnan johtamaa. Pikkuhiljaa ollaan siirrytty asiakaspainotteisuuteen ja olemme muuttuneet hoitajista vierellä kulkijoiksi ja tukijoiksi. Synnykset hoidetaan omalla painollaan mikäli se vain on mahdollista. Vanhempien annetaan olla paljon keskenään, jos he niin haluavat. Valoja himmataan ja synnytyshuoneeseen yritetään luoda rauhalliset olosuhteet. Kohdunsuun tilannetta tutkitaan mahdollisimman harvoin, sillä mikä hyöty siitä on, että käsin kopeloidaan infektioherkkää aluetta ihan vain siitä ilosta, että tiedettäisiin jatkuvasti miten tilanne etenee. Äidin annetaan ponnistaa siinä asennossa kun hänestä parhaalta tuntuu ja lapsen ulosautossa tuetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä. Napanuoran annetaan rauhassa sykkiä lapselle loputkin istukkaveret ennen sen katkaisua, vastasyntynyt nostetaan äidin rinnalle ihokontaktiin ja ensi-imetykselle annetaan aikaa ja mahdollisuus ilman että vauvaa myöskään pakotetaan imemään. Kaikkeen puututaan mahdollisimman vähän - jos kaikki etenee normaalisti.
Vauvoja käsitellessämme me kätilöt pidämme usein hanskoja kädessä. Ei sen takia, että vauvat ovat likaisia ja henkilökunta haluaa itse pysyä puhtaana vaan sen vuoksi, että emme halua altistaa vauvaa meidän bakteerikannallemme kun vauvan immuunijärjestelmän pitäisi kehittyä äidin bakteerikannan vaikutuksesta. Emme kopeloi turhaan vastasyntyneitä tai vie heitä pois vanhempien luota vaan suojaamme herkkää vauvaa turhilta ulkopuolisilta mikrobeilta, ärsykkeiltä ja erolta vanhemmista. Jatkuvaan ihokontaktiin ilman turhia katkoja pyritään. Kaikessa noudatetaan mahdollisimman pitkälle hands off -tekniikkaa. Suullisella ohjauksella pyritään auttamaan ja käsin mennään ronkkimaan vasta sitten kun on pakko. Äiti ja vauva tietävät itse parhaiten ja tähän luotetaan. Näinhän se menee eläinmaailmassakin. Vai meneekö?
Hyvin usein netissä näkee minua henkilökohtaisesti puistattavia kuvia vastasyntyneistä, vielä aivan märistä koiranpennuista, jotka ovat kuvattavana kasvattajiensa kätösissä sen sijaan, että ne saisivat olla emänsä kuivattavina ja hoidettavina. Entäpä koiran synnytystä ihaileva yleisö ja napanuoria katkovat yli-innokkaat "varaäidit"? Mihin meitä oikeastaan edes tarvitaan synnytyksessä, joka etenee normaalisti? Sivusta voi seurata, mutta miksi pitää puuttua ja operoida väkisin edes jotain? Onko koiranjalostus mennyt siihen, ettei narttuihin enää voi luottaa pentujen syntymän missään vaiheessa? Puuttuminen alkaa jo astutusvaiheessa, kun (lievimmissä tapauksissa) koirien takapäitä tutkitaan, urosta autetaan astumisessa ja narttua pidetään väkisin paikallaan. Synnytyksessä narttu pakotetaan ponnistamaan siinä asennossa kuin kasvattajalle sopii, sen ei anneta liikkua vapaasti vaan sille osoitetaan laatikko jossa penikoida, sen touhuja seurataan ja filmataan monen ihmisen voimin, pahimmassa tapauksessa koiralle tehdään "sisätutkimuksia", pennut vedetään ulos, sikiökalvot revitään ja vastasyntyneet kuivataan nartun puolesta ja vielä nisällekin ne on autettava. Nisäkäslapsilla on niin paljon huikeita valmiuksia, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Mutta meillä ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä antaa niiden toteuttaa itseään. Vai haluammeko me vain kokea olevamme tärkeitä, jopa korvaamattomia...? Olemmeko me kasvattajat viime vuosituhannelta tipahtaneita hoitajia?
Pitäisiköhän ihmisen malttaa hetki, hillitä omaa innostustaan sekä tarvettaan olla parempi synnytyksen ja pentujen hoitaja ja antaa tuoreelle emälle ja pennuille heille kuuluva rauha ja luottamus - sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen. Ajatuksiini juolahtaa väkisinkin mielikuvia häiriintyneestä pentujen hoidosta, allergioiden lisääntymisestä, narttujen ja pentujen stressaantumisesta ja lopulta siitä miten epänormaalia koiran lisääntyminen on monelta osin tänä päivänä. Ehkäpä tässä uusi ajatus mitä voisimme pyöritellä.
Aiemmin, eikä niin kauankaan sitten, synnytykset ja vauvojen hoito olivat hyvin pitkälti kätilöiden ja muun henkilökunnan johtamaa. Pikkuhiljaa ollaan siirrytty asiakaspainotteisuuteen ja olemme muuttuneet hoitajista vierellä kulkijoiksi ja tukijoiksi. Synnykset hoidetaan omalla painollaan mikäli se vain on mahdollista. Vanhempien annetaan olla paljon keskenään, jos he niin haluavat. Valoja himmataan ja synnytyshuoneeseen yritetään luoda rauhalliset olosuhteet. Kohdunsuun tilannetta tutkitaan mahdollisimman harvoin, sillä mikä hyöty siitä on, että käsin kopeloidaan infektioherkkää aluetta ihan vain siitä ilosta, että tiedettäisiin jatkuvasti miten tilanne etenee. Äidin annetaan ponnistaa siinä asennossa kun hänestä parhaalta tuntuu ja lapsen ulosautossa tuetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä. Napanuoran annetaan rauhassa sykkiä lapselle loputkin istukkaveret ennen sen katkaisua, vastasyntynyt nostetaan äidin rinnalle ihokontaktiin ja ensi-imetykselle annetaan aikaa ja mahdollisuus ilman että vauvaa myöskään pakotetaan imemään. Kaikkeen puututaan mahdollisimman vähän - jos kaikki etenee normaalisti.
Vauvoja käsitellessämme me kätilöt pidämme usein hanskoja kädessä. Ei sen takia, että vauvat ovat likaisia ja henkilökunta haluaa itse pysyä puhtaana vaan sen vuoksi, että emme halua altistaa vauvaa meidän bakteerikannallemme kun vauvan immuunijärjestelmän pitäisi kehittyä äidin bakteerikannan vaikutuksesta. Emme kopeloi turhaan vastasyntyneitä tai vie heitä pois vanhempien luota vaan suojaamme herkkää vauvaa turhilta ulkopuolisilta mikrobeilta, ärsykkeiltä ja erolta vanhemmista. Jatkuvaan ihokontaktiin ilman turhia katkoja pyritään. Kaikessa noudatetaan mahdollisimman pitkälle hands off -tekniikkaa. Suullisella ohjauksella pyritään auttamaan ja käsin mennään ronkkimaan vasta sitten kun on pakko. Äiti ja vauva tietävät itse parhaiten ja tähän luotetaan. Näinhän se menee eläinmaailmassakin. Vai meneekö?
Hyvin usein netissä näkee minua henkilökohtaisesti puistattavia kuvia vastasyntyneistä, vielä aivan märistä koiranpennuista, jotka ovat kuvattavana kasvattajiensa kätösissä sen sijaan, että ne saisivat olla emänsä kuivattavina ja hoidettavina. Entäpä koiran synnytystä ihaileva yleisö ja napanuoria katkovat yli-innokkaat "varaäidit"? Mihin meitä oikeastaan edes tarvitaan synnytyksessä, joka etenee normaalisti? Sivusta voi seurata, mutta miksi pitää puuttua ja operoida väkisin edes jotain? Onko koiranjalostus mennyt siihen, ettei narttuihin enää voi luottaa pentujen syntymän missään vaiheessa? Puuttuminen alkaa jo astutusvaiheessa, kun (lievimmissä tapauksissa) koirien takapäitä tutkitaan, urosta autetaan astumisessa ja narttua pidetään väkisin paikallaan. Synnytyksessä narttu pakotetaan ponnistamaan siinä asennossa kuin kasvattajalle sopii, sen ei anneta liikkua vapaasti vaan sille osoitetaan laatikko jossa penikoida, sen touhuja seurataan ja filmataan monen ihmisen voimin, pahimmassa tapauksessa koiralle tehdään "sisätutkimuksia", pennut vedetään ulos, sikiökalvot revitään ja vastasyntyneet kuivataan nartun puolesta ja vielä nisällekin ne on autettava. Nisäkäslapsilla on niin paljon huikeita valmiuksia, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Mutta meillä ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä antaa niiden toteuttaa itseään. Vai haluammeko me vain kokea olevamme tärkeitä, jopa korvaamattomia...? Olemmeko me kasvattajat viime vuosituhannelta tipahtaneita hoitajia?
Pitäisiköhän ihmisen malttaa hetki, hillitä omaa innostustaan sekä tarvettaan olla parempi synnytyksen ja pentujen hoitaja ja antaa tuoreelle emälle ja pennuille heille kuuluva rauha ja luottamus - sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen. Ajatuksiini juolahtaa väkisinkin mielikuvia häiriintyneestä pentujen hoidosta, allergioiden lisääntymisestä, narttujen ja pentujen stressaantumisesta ja lopulta siitä miten epänormaalia koiran lisääntyminen on monelta osin tänä päivänä. Ehkäpä tässä uusi ajatus mitä voisimme pyöritellä.
tiistai 8. toukokuuta 2012
Lazy days
Pennut lähtivät maailmalle viime viikon lopulla ja elämä jokseenkin normalisoitui. Joka pentueen jälkeen lupaan itselleni kiitokseksi uudet saappaat, mutten vielä tähän päivään mennessä ole saanut hankittua niitä, siis ainakaan tässä yhteydessä. Nyt löysin sattumalta sellaiset 20 minuutin ostosreissullani Kampissa perjantaina ennen yövuoroa. Hurraa! Vielä en ole kuitenkaan päässyt ihmisten ilmoille saapastelemaan uusissa kengissäni, sillä pentujen lähdettyä, suoritettuani loppusiivouksen ja todettuani että nyt voin vihdoin rentoutua pamahti flunssa päälle. Tyypillistä. Viimeistä viikkoa viedään töissäkin ennen kuin vaihdan osastoa ja sairaalaa ja meikäläinen makaa nenä valuen ääni käheänä kotona... Uskaltauduin kuitenkin hetkeksi parvekkeelle nauttimaan kevätauringosta ennen kuin vaivuin takaisin koomaan.
Paljon onnea ja hyvää elämän mittaista matkaa yhdessä pienten kippuroitten kanssa molemmille pentujen uusille kodeille! Pusuja Momolle ja Tarolle! <3
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
lauantai 11. helmikuuta 2012
Mummo lumessa
Nyt se on melkeinpä varmistunut! Oprista tulee mummo! Eli Haiku, toisin sanoen Taka-Topi, on tiineenä. Ainakin kyljistä päätellen. Sen kunniaksi Opri-mummosta ja blogin päähenkilöstä Pisusta kuvia parvekkeen lumikinoksissa. Kiitokset myös viikonlopun vieraallemme Tuirelle, joka arveli, että saattaisin ilahtua jos hän pesee jääkaappini. Ilahduin kovasti!
torstai 26. tammikuuta 2012
Lapsellista touhua
Kummilapseni Robin ja Erin kävivät tuossa taannoin meillä leikkimässä ja vaikka varsinkin Opri oli aika jännä juttu eläimettömän perheen lapsille, saatiin niiden kanssa silti hyvät leikit aikaan. Elba ymmärsi, että jos haluaa välttää lääkärileikit ja potilaan rooliin, kannattaa piiloutua jonnekin mistä vain ovela kuvaaja hänet löytää. Nona ja Robin tyytyivätkin Opriin, joka puolestaan nautti saamastaan huomiosta ja näytti ottavat roolin sen vaatimalla vakavuudella. Lapset huusivat leikkipuhelimiin "hälytys hälytys" ja tutkivat innokkaasti hoitoa tarvitsevaa koiraa.
Kissa löysi myöhemmin mieleisempää puuhaa kauppareissun jälkeen. Se mitä kissoista ja kasseista sanotaan näyttäisi pitävän paikkansa...
Vaikka Elba useimmiten esiintyykiin elegantisti ja näyttää kauniilta, on siamilaisissa ja balineeseissa jotain piirteitä, jotka vievät hiukan uskottavuutta tällä saralla. Yksi niistä on ääni. Elban kasvaessa, ei sanavarasto ole varsinaisesti lisääntynyt, mutta itsensä ilmaisu sitä vastoin on. Aina samalla äänellä. Se ei ole maukumista vaan muistuttaa lähinnä märinää. Vastailemmekin usein kissalle takaisin "mää?" kun sillä on asiaa. Lapselleni, joka ei ole koskaan ollut hirveästi kissojen kanssa tekemisissä, ovat kissoihin liittyvät termit olleet hiukan hukassa. Kehräyshän oli alusta alkaen härinää ja kissan ääntely määkimistä. Nämä termit tulevat suoraan siitä miltä kissamme kuulostaa. Elbasta on ollut monella tavalla riemua, mutta sen ääntely vie kyllä voiton! Kaunista kissaamme ei voi ottaa kovin vakavasti kun se vaatii huomiota tai ruokaa sanomalla ponnekkaasti ja naama irvessä "MÄÄÄÄ!". Ulkonäkö ja ääntely eivät käy lähellekään käsi kädessä.
Ennen kissan tuloa ja rodun ollessa varmistunut katselin ahkerasti Youtubesta kissavideoita. Suurinta hupia herättivät siamilaisten "lauluvideot". Pahimmalta kuulosti kahden siamilaisen vaativa vonkuminen emännän ollessa suihkussa:
No, turha varmaan sanoa, että samalta kuulostaa nykyisin meilläkin. Mutta vain kun minä olen suihkussa. Muut saavat käydä rauhassa. Tämä toiminta alkoi vasta vähän aikaa sitten ja nosti kyllä hymyn huulille (ja niskavillat pystyyn) kun kuulin kissan mouruavan oven toisella puolella. Konsertti huipentui moksautukseen ovelle. En tiedä millä osalla Elba yritti selvitä esteestä sisään suihkuun kanssani, mutta en yhtään ihmettelisi jos kyseessä olisi ollut pää. Jätän joskus oven auki käydessäni suihkussa ja Elba seuraa uskollisesti kuin Lassie vahtimaan, että toimitus sujuu riittävän nopeasti ja turvallisesti. Jos vesipisaroita roiskuu liiaksi Hänen päälleen, saan jatkaa peseytymistä yksin. Rajansa kaikella.
Ääntelyn lisäksi toinen muuten niin viehättävän kissan erikoisista ja enemmänkin humoristisista kuin eleganteista piirteistä on kömpelyys. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun luemme sängyllä kirjaa ja kuulen kissan lähestyvän (määkimisestä on vaikeaa erehtyä). Juoksuaskeleet päätyvät usein muksaukseen sängyn reunaan. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta jotenkin sängylle on vain välillä niin vaikeaa päästä. Yleensä akrobaattiset suorituksen sujuvat melko hyvin ja kissa löytyy välillä milloin minkäkin kaapin päältä, mutta alastuloissa joutuu joskus ojentamaan auttavan käden ja tavaroita ja kissakin kyllä lentelee hyllyiltä ja ikkunalaudoista alas. Onneksi tämä on sisäkissarotu ja vaarojen määrät ovat rajalliset. En näe ainakaan omaa balineesiamme minään Survivor-henkisenä tyyppinä.
Isompikin lapsi leikissä mukana :) |
Toinen potilas pakeni kaapin alle. Selkeästi mielenterveyspuolen asiakkaita. |
Oprin tila puolestaan vaati somaattista hoitoa. |
Toimenpiteiden jälkeen oli aika toipua |
Pientä kreisiintymistä havaittavissa |
??? |
Ennen kissan tuloa ja rodun ollessa varmistunut katselin ahkerasti Youtubesta kissavideoita. Suurinta hupia herättivät siamilaisten "lauluvideot". Pahimmalta kuulosti kahden siamilaisen vaativa vonkuminen emännän ollessa suihkussa:
No, turha varmaan sanoa, että samalta kuulostaa nykyisin meilläkin. Mutta vain kun minä olen suihkussa. Muut saavat käydä rauhassa. Tämä toiminta alkoi vasta vähän aikaa sitten ja nosti kyllä hymyn huulille (ja niskavillat pystyyn) kun kuulin kissan mouruavan oven toisella puolella. Konsertti huipentui moksautukseen ovelle. En tiedä millä osalla Elba yritti selvitä esteestä sisään suihkuun kanssani, mutta en yhtään ihmettelisi jos kyseessä olisi ollut pää. Jätän joskus oven auki käydessäni suihkussa ja Elba seuraa uskollisesti kuin Lassie vahtimaan, että toimitus sujuu riittävän nopeasti ja turvallisesti. Jos vesipisaroita roiskuu liiaksi Hänen päälleen, saan jatkaa peseytymistä yksin. Rajansa kaikella.
Ääntelyn lisäksi toinen muuten niin viehättävän kissan erikoisista ja enemmänkin humoristisista kuin eleganteista piirteistä on kömpelyys. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun luemme sängyllä kirjaa ja kuulen kissan lähestyvän (määkimisestä on vaikeaa erehtyä). Juoksuaskeleet päätyvät usein muksaukseen sängyn reunaan. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta jotenkin sängylle on vain välillä niin vaikeaa päästä. Yleensä akrobaattiset suorituksen sujuvat melko hyvin ja kissa löytyy välillä milloin minkäkin kaapin päältä, mutta alastuloissa joutuu joskus ojentamaan auttavan käden ja tavaroita ja kissakin kyllä lentelee hyllyiltä ja ikkunalaudoista alas. Onneksi tämä on sisäkissarotu ja vaarojen määrät ovat rajalliset. En näe ainakaan omaa balineesiamme minään Survivor-henkisenä tyyppinä.
tiistai 10. tammikuuta 2012
Elämä on eppaa
Kaikilla meistä on parempia ja huonompia aikoja. Sen enempää erittelemättä. Huonoista ajoista voi syyttää niin töitä, puolisoa, perhettä, stressiä, epäonnistunutta lapsuutta tai suhdetta vanhempiin, epäreilua elämää tai vaikkapa vain säätä. Joskus tulee syytettyä itseään, oli se tarpeellista tai ei.
Koiria kasvattaessa tulee kohdanneeksi ihmiskuntaa sen kaikessa kirjossa. Monenlaiset henkilöt pitävät koirista ja ennemmin tai myöhemmin eteen tulee niitäkin, joiden kanssa sukset menevät ristiin. Olen kokenut muutamia erisuuruisia ja -syvyisiä kriisejä koirankasvattajana ja tuntenut olevani epäonnistunut lapsuuden haaveeni toteuttajana ja lopulta jopa ihmisenä, mistä syystä tämän harrastuksen ja elämäntavan hylkääminen on käynyt usein mielessä. Löydän lähes aina parantamisen varaa omista toimistani, liittyivät ne sitten tapaani olla koiranomistaja, jalostusvalintoihini, toimintaani muita ihmisiä kohtaan tai kykyyni antaa aikaa kasvateilleni ja niiden omistajille, puhumattakaan perheestäni. Olen vasta viime aikoina alkanut oppimaan (muutamien hyvin ystävien ja muutaman erittäin hyvän kirjan luettuani), että kyse ei ole siitä, että olen persoonana epäonnistunut.
Miksi ihmiset sitten kokevat niin syvästi lemmikkiensä kautta, joko menestystä tai epäonnistumisia? Minun on ollut aina vaikeaa hyväksyä toimintamallia, jossa ihmiset ottavat koiriin liittyvät mielipiteet ja ajatusmaailman henkilökohtaisena loukkauksena mikäli ne eroavat heidän maailmankuvastaan. Tällaisesta syntyy väistämättä ihmisten välisiä konflikteja, usein täysin turhaan. Eivätkö ne olekaan asiat, jotka riitelevät, eivät ihmiset? En kiellä, ettenkö kasvattajana pyrkisi pitämään luonnollisesti enemmän yhteyttä juuri sellaisten ihmisten kanssa, joiden koen ajattelevan koirista samoin kanssani, mutta olen myös huomannut, että joskus voi olla ystävä, vaikkei tekisikään lainkaan samoja valintoja toisen kanssa. Pitempinäköinen voisi jopa ajatella, että varsinkin erilaisten ihmisten omaaman tiedon ja kokemusten jakaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tekisimme kaikki eteenpäin vievää työtä emmekä polkisi vuodesta toiseen paikallamme, toistaen samoja virheitä uudelleen ja uudelleen. Joskus tyhmyyden sijasta joukossa onkin viisaus.
Olen aina karsastanut vanhemmilta sukupolvilta saatuja kommentteja, jotka viittaavat väheksyvästi "nuorison" kykyyn tehdä jotain uraa uurtavaa tai menestyksekästä jalostuksen saralla. Haluan uskoa, että joku on syystä sanonut, että nuorissa on tulevaisuus. Ja miksi ei olisi? Ehkä kokemus toisi sitä kyynisyyttä, jonka avulla tässä maailmassa tuntuu pärjäävän parhaiten. Olen kuullut kasvattajien halusta säilyttää vielä "naivius" sen suhteen, että ihmisissä on riittävästi älyä ja hyvää, jotta he tekevät oikeita ratkaisuita ilman rajoittavia pakkoja ja ylhäältä päin suunnattuja sääntöjä. Olen jo lapsena huomannut, että sellainen naivius johtaa nopeasti syvälle harhaan. Ehkä haluan kuitenkin itse säilyttää vielä sen joskus niin kuluttavankin itsekritiikkini, haluni voida nähdä epäonnistumisissa opetus ja (silloin tällöin esiintyvän) kykyni oppia virheistä, etsiä ja löytää uutta tietoa, olla "se nuori" ja kartuttaa kokemusta ennen kuin jysähdän kyynisyyteen ja totean, että itseni ja maailman kanssa eläminen on helpompaa niin.
Lopuksi onnittelut meille kolmelle "nuorelle" kasvattajalle, jotka aloitamme toivon mukaan hedelmällisen yhteistyön yhteisen tuonnin kautta! Ei anneta maailman murtaa, vaikka elämä onkin välillä epäreilua! Ja pahoittelut Elballe, joka jäi (lähes) täysin huomiotta tässä blogikirjoituksessa. Sanottakoon nyt siksi vielä ihan viimeiseksi lopuksi, että oli tosi söpöä kun tulit istumaan syliini ja pitämään seuraa kun kirjoitin tätä tekstiä. Sitä se elbamaisuus (ja tosirakkaus) on <3
Koiria kasvattaessa tulee kohdanneeksi ihmiskuntaa sen kaikessa kirjossa. Monenlaiset henkilöt pitävät koirista ja ennemmin tai myöhemmin eteen tulee niitäkin, joiden kanssa sukset menevät ristiin. Olen kokenut muutamia erisuuruisia ja -syvyisiä kriisejä koirankasvattajana ja tuntenut olevani epäonnistunut lapsuuden haaveeni toteuttajana ja lopulta jopa ihmisenä, mistä syystä tämän harrastuksen ja elämäntavan hylkääminen on käynyt usein mielessä. Löydän lähes aina parantamisen varaa omista toimistani, liittyivät ne sitten tapaani olla koiranomistaja, jalostusvalintoihini, toimintaani muita ihmisiä kohtaan tai kykyyni antaa aikaa kasvateilleni ja niiden omistajille, puhumattakaan perheestäni. Olen vasta viime aikoina alkanut oppimaan (muutamien hyvin ystävien ja muutaman erittäin hyvän kirjan luettuani), että kyse ei ole siitä, että olen persoonana epäonnistunut.
Miksi ihmiset sitten kokevat niin syvästi lemmikkiensä kautta, joko menestystä tai epäonnistumisia? Minun on ollut aina vaikeaa hyväksyä toimintamallia, jossa ihmiset ottavat koiriin liittyvät mielipiteet ja ajatusmaailman henkilökohtaisena loukkauksena mikäli ne eroavat heidän maailmankuvastaan. Tällaisesta syntyy väistämättä ihmisten välisiä konflikteja, usein täysin turhaan. Eivätkö ne olekaan asiat, jotka riitelevät, eivät ihmiset? En kiellä, ettenkö kasvattajana pyrkisi pitämään luonnollisesti enemmän yhteyttä juuri sellaisten ihmisten kanssa, joiden koen ajattelevan koirista samoin kanssani, mutta olen myös huomannut, että joskus voi olla ystävä, vaikkei tekisikään lainkaan samoja valintoja toisen kanssa. Pitempinäköinen voisi jopa ajatella, että varsinkin erilaisten ihmisten omaaman tiedon ja kokemusten jakaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta tekisimme kaikki eteenpäin vievää työtä emmekä polkisi vuodesta toiseen paikallamme, toistaen samoja virheitä uudelleen ja uudelleen. Joskus tyhmyyden sijasta joukossa onkin viisaus.
Olen aina karsastanut vanhemmilta sukupolvilta saatuja kommentteja, jotka viittaavat väheksyvästi "nuorison" kykyyn tehdä jotain uraa uurtavaa tai menestyksekästä jalostuksen saralla. Haluan uskoa, että joku on syystä sanonut, että nuorissa on tulevaisuus. Ja miksi ei olisi? Ehkä kokemus toisi sitä kyynisyyttä, jonka avulla tässä maailmassa tuntuu pärjäävän parhaiten. Olen kuullut kasvattajien halusta säilyttää vielä "naivius" sen suhteen, että ihmisissä on riittävästi älyä ja hyvää, jotta he tekevät oikeita ratkaisuita ilman rajoittavia pakkoja ja ylhäältä päin suunnattuja sääntöjä. Olen jo lapsena huomannut, että sellainen naivius johtaa nopeasti syvälle harhaan. Ehkä haluan kuitenkin itse säilyttää vielä sen joskus niin kuluttavankin itsekritiikkini, haluni voida nähdä epäonnistumisissa opetus ja (silloin tällöin esiintyvän) kykyni oppia virheistä, etsiä ja löytää uutta tietoa, olla "se nuori" ja kartuttaa kokemusta ennen kuin jysähdän kyynisyyteen ja totean, että itseni ja maailman kanssa eläminen on helpompaa niin.
Lopuksi onnittelut meille kolmelle "nuorelle" kasvattajalle, jotka aloitamme toivon mukaan hedelmällisen yhteistyön yhteisen tuonnin kautta! Ei anneta maailman murtaa, vaikka elämä onkin välillä epäreilua! Ja pahoittelut Elballe, joka jäi (lähes) täysin huomiotta tässä blogikirjoituksessa. Sanottakoon nyt siksi vielä ihan viimeiseksi lopuksi, että oli tosi söpöä kun tulit istumaan syliini ja pitämään seuraa kun kirjoitin tätä tekstiä. Sitä se elbamaisuus (ja tosirakkaus) on <3
maanantai 2. tammikuuta 2012
Black & white cats
Yövuoron ratoksi voi puuhastella vaikka tämmöistä:
Huomasin, ettei minulta löydy kovin paljon kissakuvia koneelta, vaikka kissoja onkin itse asiassa melkein hauskempaa kuvata kuin koiria. Tosin koirat ovat siitä kiitollisia kohteita, että ulkona on usein helpompaa saada kuviin kauniit värit ja tausta, mutta toisaalta kissat ovat niin tavattoman viehkeitä, että niitä taas on vaikeaa saada näyttämään epäedustavalta.
Vilperi eli Vilu |
Naapurin kissa Espanjasta |
pyhä birma Papu |
Papu edestä päin |
Ikkunasta pääsisi vaikka minne jos se vain olisi auki. Tosin näillä myräkillä on ihan kiva olla sisälläkin. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)