Olen ollut muutaman päivän vatsataudin vuoksi kotona ja kaiken sen sisäisen kaaoksen ja pahanolon välissä olen ehtinyt miettiä koira-asioita oikein urakalla. Yleensä arki ja työt vievät aivot lepoon jo iltapäivällä, joten vapaa-aika menee tavallisesti lähinnä siihen, että pidän puolitajuissani lasta ja eläimiä hengissä ja valmistaudun seuraavan päivän koitoksiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että niillä jotka ehtivät ottaa kantaa joka asiaan erilaisilla foorumeilla, on liikaa vapaa-aikaa. Tällä viikolla minä olen ollut se, jolla on liikaa vapaa-aikaa.
Olen jopa liittynyt sosiaalisessa mediassa muutamaan uuteen yhteisöön, joista olen toivonut mielenkiintoista luettavaa ankeisiin päiviini. Yleensä keskustelu ei ole kovin hedelmällistä vaan se on lähinnä turhauttavaa. Erittäin usein se on kiihkeää ja jopa räväkkää. Erilaisia mielipiteitä on loputon määrä, osa vähän fiksumpia ja osa, no, vähän vähemmän fiksuja eikä kukaan koskaan myönnä olleensa väärässä tai että jonkun toisen mielipide olisi avartanut omaa maailmankatsomusta. Jopa alan ammattilaisten mielipiteitä ruovitaan ja haukutaan ja oma ajatus esitetään paljon nokkelampana. Mutta jotain yhteistä ison osan mielipiteistä löytyy: jos koirassa on vikaa, se on aina omistajan syytä.
Eräällä rotufoorumilla käytiin keskustelua häiriökäyttäytymisestä. Kysessä oli koira, joka tykkäsi tehdä tarpeensa isäntäväen pedille. Jos pedille ei ollut pääsyä, koira väänsi jöötit matolle. Yleisimmät kommentit olivat "koirat pois makuuhuoneesta" ja "se näyttää sulle keskisormea/johtajuus on hukassa". Keskustelu eteni monenlaisiin suuntiin. Kommenteissa jauhettiin johtajuuden määrittelystä ja keinoista, joilla sellaisen voisi saavuttaa. Itse lukeudun niihin, joiden mielestä kumppanuus tai jopa mutualismi on parempi sana kuvaamaan koiran ja ihmisen välistä suhdetta. Koira haluaa jotain ihmiseltä, ihminen jotain koiralta. Suurin osa, ainakin foorumeiden käyttäjistä, puolestaan vaikuttaa näkevän koiran ja ihmisen välit alisteisena suhteena. Mutta nämä ovat asioita, joista ei koskaan päästä yksimielisyyteen, joten en märehdi tätä sen syvällisemmin. Kukin käyttäköön näitä käsitteitä miten mielii. Mietinnän aiheeksi muodostui myös mm. koulutus ja kasvatus, sekä koulutuksen ja kasvatuksen erot. Sen suhteen sen sijaan jaksan avata ajatuksiani hieman enemmän.
Kuinka paljon koiraan satsaaminen koulutusmielessä vaikuttaa sen tulevaisuuden käyttäytymiseen ja mahdollisten ongelmatapojen syntymisen ehkäisyyn? Ja voidaanko puhua kouluttamisesta jos kyse on "vain" tapakasvatuksesta? Osa haluaa tehdä jyrkän eron koulutuksen ja kasvatuksen välillä. Itse en tätä pysty tekemään, sillä katson mieluummin lopputulosta kuin välineitä joilla siihen on päästy, varsinkin kun välineet voidaan luokitella osin samoiksi. Ja mikä toteutustapa toimii toisella koirakolla ei toimi toisella. Joka tapauksessa kaikki mitä koiran kanssa ja koiralle teemme vaikuttaa siihen millaiseksi yhteiselo ja koira muokkautuu.
Luin jälleen katiskasta mielenkiintoisen artikkelin nimeltään "Koulutus ja kantapääkoira". Tekstin parasta antia oli lyhyt referaatti tutkimuksesta, jonka lopputulemana todettiin, että koiran käyttäytymiseen vaikuttaa perimän lisäksi myös sen elämänkokemus ja saama koulutus. Tutkimuksessa selvitettiin hakukoirien (toimivat melko itsenäisesti saaden vain hieman ohjausta ihmiseltä), agilitykoirien (ovat pitkälti ihmisen ohjauksen varassa) ja "kouluttamattomien" perhekoirien (eivät ole oppineet ihmisen merkitystä ratkaisun löytämisessä) eroja ongelmanratkaisukyvyssä ja siinä kuinka itsenäisesti ne työskentelevät. Tässä muutama ote tekstistä:
"Vintti-ihmiset uskovat vakaasti, että koiria ei voi kouluttaa, koska ne menettävät kykynsä omatoimisuuteen; kouluttaminen tappaa ajovietin. Aivan puuta heinää. Ja mihin ihmeeseen vinttikoira tarvitsee omatoimisuutta - löytääkseen kotiin kuten Lassie?
Samaan ajatukseen, mutta toisinpäin, pohjaa pk-ihmisten väite, että kouluttaminen, pennun saaminen sosiaalistamista varten viimeistään 7-viikkoisena ja täydellisen katsekontaktin vaatiminen ei missään nimessä tuhoa koiralta sen kykyä omatoimisuuteen.
Entä miten olisivat pärjänneet alun esimerkit, vinttarit ja paimentavat? Luultavasti vintti olisi mennyt makaamaan laatikon viereen surkean näköisenä ja kuollut hiljaa nälkään. Paimen olisi luultavasti juossut pienenpientä kehää laatikon ympärillä, ettei se vaan karkaisi. Ja kuollut jossain vaiheessa sydäriin."
Hahah. Shiba olisi todennäköisesti tuonut laatikon omistajalleen ja todennut, ettei viitsi liata käsiään moisen takia. Jos laatikko ei avaudu omistajan toimesta, voivat sekä omistaja että laatikko painua jonnekin syvälle. Ei sillä etteikö shiba olisi pystynyt siihen nopeammin kuin meikäläinen ratkaisee Rubikin kuution (mikä ei tosin ole kovin nopeaa). Chihusta en suoraan sanottuna osaa sanoa. Jo yksin lyhytkarvaisia chihuja on Suomessa rekisteröitynä 8997! Lukemieni kokemusten mukaan yksi olisi ehkä räksyttänyt laatikolle äänensä käheäksi, toinen olisi paskonut sen päälle ja kolmas olisi juossut sitä karkuun. Neljäs olisi ehkä saanutkin laatikon auki tai ainakin yrittänyt. Lopuista 8993:sta en tiedä.
Kouluttamisella siis on vaikutusta siihen miten koira arki-elämässä käyttäytyy, sillä kaikki tunnetusti vaikuttaa kaikkeen. Siinä mielessä käsiteanalyysit ovat turhia. Mutta mikä aiheuttaa koiran häiriökäyttäytymisen? Miksi koira paskoo sänkyyn?
Keskustelin aiheesta kasvattini omistajan kanssa. Totesimme yhdessä, että jos alkaa uskomaan, että koira kiukuttelee ja osoittaa mieltään, ei välitäkään tutkia koiraansa mahdollisten elimellisten ongelmien osalta tai pohtia syy-seuraussuhdetta sen tarkemmin. Tämä on harhaanjohtava ajatusmalli, sillä koiran käytöshäiriön syy on todennäköisemmin stressi, sairaus tai kipu tai jokin näiden yhdistelmistä, kuin yksin omistajan omaan "käytöshäiriöön" reagoiminen. Toki koiran henkinen tasapaino vaikuttaa asiaan todella paljon, toinen stressaantuu vähemmästä, toinen ei mistään. Mutta jos koiran häiriökäyttäytymisen laittaa aina kiukuttelun piikkiin, menee jo varmasti itsekin sekaisin omasta huonoudestaan koiranomistajana ja "johtajana".
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oma käytös ja sen muuttaminen olisi olennaista koiran henkisen tasapainon palauttamiseksi silloin kun se on järkkynyt syystä tai toisesta. Mutta kuten aina, ennaltaehkäisy on parasta lääkettä. Miksi? Tuire Kaimion sanoin:
"Käytöksen syyn etsiminen voi olla pitkällinen urakka, jos kummallisesta käytöksestä on tullut tapa. Siinä vaiheessa koira ei enää tarvitse vahvisteita ympäristöstään kuin silloin tällöin, joten syiden ja seurausten havaitseminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Kun koira jatkaa samalla tavalla käyttäytymistä usein, aivojen hermoradat vahvistuvat: samaa ongelmakäytöstä alkaa esiintyä myös muissa kuin alkuperäisessä tilanteessa. Lopulta hyvinkin pienet ärsykkeet riittävät.
Ongelmat eivät useinkaan johdu omistajasta. Jos koira käyttäytyy todella huonosti, koiran omistaja saa syyn niskoilleen tapakasvatuksen epäonnistumisesta. Koulutus tietenkin auttaa tekemään koirasta ihmisen mielestä kauniisti käyttäytyvän, mutta koulutuksen puute ei silti aiheuta voimakkaimpia käytöshäiriöitä. Robert Mugfordin sataa koiraa ja niiden omistajia koskevassa tilastossa vain alle 4%:ssa tapauksista koiran voimakas ongelmakäytös oli suoraan omistajan omalla käytöksellään aiheuttamaa.
Koirien omistajan potevat jo valmiiksi syyllisyyttä tapakasvatuksen epäonnistumisesta. Koska valtaosa voimakkaan ongelmakäytöksen perimmäisistä syistä on muita kuin omistajasta aiheutuvia, heidän lisäsyyllistämisensä ei auta ongelman ratkaisemisessa. Suurimmalla osalla ongelmakoirien omistajista on joko ollut aiemmin ongelmattomasti käyttäytyviä koiria tai heillä on tällä hetkellä useitä koiria, joista vain yksi käyttäytyy ongelmallisesti."
Pelkästään toverimme, muut koiranomistajat, eivät harrasta syyllistämistä todellisten ratkaisujen etsimisen sijaan vaan siihen syyllistyvät erityisesti kasvattajat. Hyvä koira on pilattu omistajan toimesta, sillä kukapa nyt viitsisi myöntää jalostuskoiriensa tuottavan pelkkää sekundaa. Sinänsä tuolla kommentilla puree itseään nilkkaan, sillä samalla myöntää tarjonneensa pennun huonoon kotiin ja olevansa surkea ihmistuntija, tai ainakin osoittaa puutteita sopivan pennun valitsemisessa sopivalle perheelle.
Loppuhuipennuksena totean, etten ole hyvä ongelmakoirien käsittelyssä eikä minulla ole keinoja auttaa niitä, joilla on käsissään ongelma, mutta onneksi ylläoleva kuva on niin hellyttävä, että se jää paremmin mieleen kuin tämän postauksen sanallinen sisältö. Pahoittelen jos annoin ymmärtää, että minulla on kädessäni avaimet onneen. Ei nimittäin ole, edes siihen omaan onneen. Voin vain kehottaa ihmisiä opiskelemaan aihetta nimeltään koira ja lukemaan erilaisia tutkimuksia ja kirjoja, ehkä jopa mieluummin kuin niitä foorumeita. Vaikka onhan tuolla foorumien sanomalla oma viihdearvonsa, varsinkin näin sairaspäivinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti