Sold to the highest bidder!

Kuten niin monessa asiassa, koirabisneksessäkin vaikuttaa kysynnän ja tarjonnan laki. Jotkut rodut nousevat aika ajoin suosionsa huipulle jonkin julkkiksen tai tv-ohjelman myötä ja niiden määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Osalla roduista on tasainen kannatus ja osa kitkuttelee koko ajan elinkykynsä rajoilla. Näistä ensimmäisen ryhmän rotujen terveystilanne romahtaa usein yhtä nopeasti kuin koirakanta kasvaa. Mistäs tämä johtuu? No tietenkin siitä, että kasvattajat kokevat pyhäksi velvollisuudekseen tuottaa maailmaan niin paljon koiria kuin kansa vain haluaa. Ja kun niitä keskitasoa parempia, terveitä ja rodunomaisia koiria ei ole riittävästi, käytetään pentujen tuottamiseen mitä sattuu löytymään. Ja vielä päälle, miksi kuluttaa ylimääräistä rahaa esimerkiksi terveystutkimuksiin, kun pennut menevät kaupaksi joka tapauksessa. Mutta onneksi joku on saanut päähänsä, että eihän tässä lonkkia tai polvia kasvateta vaan kokonaisuutta. Harmi vain, että usein pienikin osa saattaa romuttaa sen kokonaisuuden.

Pimeää pentukauppaa vastaan on kampanjoitu jo pitkään. Taustalla on aito ja oikea huoli koirien terveydestä ja niiden elinolosuhteista sekä tehtailun monista negatiivisista ja laaja-alaisista vaikutuksista. Lisäksi monista kasvattajista varmasti tuntuu epäreilulta satsata suunnattomia summia jalostuskoirien terveystutkimuksiin ja uusiin tuonteihin sekä käyttää koiria taipumus- ja käyttökokeissa, näyttelyissä ja muissa harrastuksissa ja vielä päälle toimia ympärivuorokautisena puhelinneuvojana kaikille halukkaille, kun pennunostajan rahat menevätkin bensa-asemalle tuodun pennun ”kasvattajan” taskuun. Syy tällaisen pennun valintaan on usein halvempi hinta yhdistettynä siihen, että pentua ostava henkilö ei näe nenänpäätään pidemmälle. ”Pimeät pennut” voivat lopulta tulla ostohintaansa moninkertaisesti kalliimmaksi. Mutta tässä tulee se vitsi: niin voivat rekisteröidytkin pennut.

Yhtä hyvin kuin pimeä koirakauppa ja pentutehtaiden trokarit, koiriinsa satsannutta kasvattajaa saattavat kalvaa myös sellaiset pennunostajat, joiden on saatava koira mahdollisimman nopeasti ja mieluiten läheltä. Näissä tapauksissa ostaja miettii harvoin kovin pitkälle sitä millaisen pennun hän itse asiassa haluaa, millaiselta kasvattajalta se tulee ja millainen tausta tulevalla lemmikillä on. Nämä kaikki asiat vaikuttavat hyvässä lykyssä seuraavaan 15 vuoteen. Jos koira on henkisen tai fyysisen tilansa puolesta kovin sairas, omistaja toivonee yhteisten vuosien jäävän edellä mainittua lyhyemmäksi. Mutta valitettava totuus on, että tyhmähän ei ole se, joka myy halpaa kalliilla vaan se, joka siitä maksaa.

Mutta voiko tällaisesta tyhmyydestä sakottaa? Eikö rangaistukseksi riitä, että niin omistaja makaa kuin petaa ja pahimmassa tapauksessa joutuu laskemaan monttuun juuri ostetun pennun. Valitettavasti surun ja murheen keskellä omistaja on myös tukenut kyseenalaista pentukauppaa ja varmistanut osaltaan sen jatkumon sekä uusien koira- ja ihmisuhrien syntymisen. Onneksi monet yhdistykset kuten Kokonaisvaltaisen Koiranjalostuksen Tuki (HETI) ry ja Kennelliitto ovat tehneet paljon työtä ihmisten valistamiseksi. Suurempaan ääneen varoittelu kohdistuu kuitenkin usein lähinnä ääritapauksiin.

Pimeä pentukauppa on selkeä esimerkki ja niiden vastustamisessa useimmat kasvattajatkin ovat yhdessä tiiviissä rintamassa. Toinen kysymysmerkki ovat rekisteröimättömät ja sekarotuiset, mutta niiden suhteen vastaus onkin jo monimutkaisempi. Tietyissä tapauksissa juuri sekarotuinen on paljon rotukoiraa elinvoimaisempi ja työkoiraksi kelpaa yhtä lailla rekisteröimätön maatiaispaimen kuin rekisteröity puhdasrotuinen versio samasta mallista. Mutta näissäkin kahdessa tapauksessa jalostus on yleensä suunniteltua ja sillä on selkeä tarkoitus ja tavoite. Kolmannella esimerkillä eli päämäärättömällä koiramäärän lisäämisellä taas ei ole, eikä sillä ole myöskään mitään tekemistä varsinaisen jalostamisen kanssa, vaikka monet kasvattajat toimintaansa jalostukseksi mielellään nimittävätkin. Tätä harrastetaan siis hyvin paljon myös rotukoirapuolella eikä se ole yksin pentutehtaiden tai naapurin Mustilla astuttamisen ilosta astuttavan yksinoikeus. Rekisterikirja ei ole todistus muusta kuin siitä, että koira on virallisesti olemassa. Sukutaulun todenmukaisuuttakaan se ei vedenpitävästi näytä, sen tekee vain geenitesti. Rekisterikirja ei kerro pennun laadusta mitään eikä se takaa pennulle tervettä ja pitkää elämää. Rekisterikirja ei nosta toista kasvattajaa toisen edelle, eikä se kerro mistä kennelistä koira kannattaisi hankkia. Ja näissä kysymyksissä alkavat jo kasvattajienkin rivit rakoilla.

Valitettavasti aina se ”pahantekijä” ei jää tekemisistään kiinni. Ja joskus se ”hyväntekijä” onnistuu tekemään vääriä valintoja ja aiheuttamaan ”pahaa”, kuten sairaan tai luonnevikaisen koiran. Näin on käynyt minullekin. Joskus kasvattaja on vain tavallinen ”tekijä” ilman ajatuksia ohjaavaa etuliitettä ja kyse on tietoisesta riskinottamisesta. Silloin voi toivoa arpaonnea ja syyttää itseään jos todennäköisyydet eivät olekaan sillä toivotulla puolella. Joskus, ja vieläpä valitettavan usein kyse on kuitenkin välinpitämättömyydestä ja asioiden arvojärjestyksen vinksahtamisesta päälaelleen. Terveyden ja hyvän luonteen sijaan päätavoitteeksi saattaakin nousta näyttelyissä menestymisen takaava ulkonäkö tai jokin ulkomuodollinen yksityiskohta, kuten pienemmät/isommat korvat tai parempi väri. Silloin tällöin kyse on myös silkasta rahanahneudesta, jonka piikkiin lasken mm. matadorurosten olemassaolon.

Kasvattajana muiden kasvattajien mielipiteisiin ja asenteisiin vaikuttaminen on yhtä helppoa kuin tulevaisuuden ennustaminen kristallipallosta. Voin vain tarjota ajatuksiani niistä kiinnostuneille ja koettaa itse toimia läpinäkyvästi ja eettisesti oikein ja toivoa, että joku muukin haluaa tehdä samoin. Sen sijaan pennunostajilla on todellinen ja tehokas mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Mahdollistamalla koirien määrällisen tuottamisen vailla ymmärrettäviä laatukriteereitä saattaa pahimmassa tapauksessa saada aikaan mittaamatonta ja kauas ulottuvaa harmia. Kannattamalla koirien luonteesta ja terveydestä kiinnostunutta kasvattajaa tulee todennäköisesti parantaneeksi huomaamattaan koko rodun tulevaisuutta. Koiran kasvattamisen suuntaviivoja ohjaavat siis kysynnän ja tarjonnan laki jopa varmemmin kuin yleinen paheksunta, joka sekin on melko tehokasta.

Onni piilee valitettavan harvoin heti nurkan takana. Tässä siis neuvoni kaikille pentua hankkiville ja jalostusurosta etsiville: Tutkikaa sitä internettiä tänä tietotekniikan ihmeellisenä aikana, penkokaa KoiraNet -jalostustietokantaa, ottakaa selvää, kyselkää ja kuunnelkaa, mutta myös kyseenalaistakaa se mitä teille kerrotaan. Käykää tapaamassa haluamaanne rotua edustavia ihmisiä ja eläimiä ja malttakaa odottaa vuosi tai kaksi sitä oikeasti hyvää pentua tai urosta nartullenne. Vaatikaa saada nähdä vähintään pennun emä, vaatikaa tietoa rodusta ja sen terveydestä ja selvittäkää kuinka paljon kasvattaja on vaivautunut panostamaan kasvatustyöhönsä muutenkin kuin vuosissa tai valionarvoissa mitattuna. Nämä asiat tekemällä onni ja rotujen terveydentason parantuminen saattavat olla jo piirun verran lähempänä.

Kukaa ohjaa ja mihin?

Olen ollut muutaman päivän vatsataudin vuoksi kotona ja kaiken sen sisäisen kaaoksen ja pahanolon välissä olen ehtinyt miettiä koira-asioita oikein urakalla. Yleensä arki ja työt vievät aivot lepoon jo iltapäivällä, joten vapaa-aika menee tavallisesti lähinnä siihen, että pidän puolitajuissani lasta ja eläimiä hengissä ja valmistaudun seuraavan päivän koitoksiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että niillä jotka ehtivät ottaa kantaa joka asiaan erilaisilla foorumeilla, on liikaa vapaa-aikaa. Tällä viikolla minä olen ollut se, jolla on liikaa vapaa-aikaa.

Olen jopa liittynyt sosiaalisessa mediassa muutamaan uuteen yhteisöön, joista olen toivonut mielenkiintoista luettavaa ankeisiin päiviini. Yleensä keskustelu ei ole kovin hedelmällistä vaan se on lähinnä turhauttavaa. Erittäin usein se on kiihkeää ja jopa räväkkää. Erilaisia mielipiteitä on loputon määrä, osa vähän fiksumpia ja osa, no, vähän vähemmän fiksuja eikä kukaan koskaan myönnä olleensa väärässä tai että jonkun toisen mielipide olisi avartanut omaa maailmankatsomusta. Jopa alan ammattilaisten mielipiteitä ruovitaan ja haukutaan ja oma ajatus esitetään paljon nokkelampana. Mutta jotain yhteistä ison osan mielipiteistä löytyy: jos koirassa on vikaa, se on aina omistajan syytä.

Eräällä rotufoorumilla käytiin keskustelua häiriökäyttäytymisestä. Kysessä oli koira, joka tykkäsi tehdä tarpeensa isäntäväen pedille. Jos pedille ei ollut pääsyä, koira väänsi jöötit matolle. Yleisimmät kommentit olivat "koirat pois makuuhuoneesta" ja "se näyttää sulle keskisormea/johtajuus on hukassa". Keskustelu eteni monenlaisiin suuntiin. Kommenteissa jauhettiin johtajuuden määrittelystä ja keinoista, joilla sellaisen voisi saavuttaa. Itse lukeudun niihin, joiden mielestä kumppanuus tai jopa mutualismi on parempi sana kuvaamaan koiran ja ihmisen välistä suhdetta. Koira haluaa jotain ihmiseltä, ihminen jotain koiralta. Suurin osa, ainakin foorumeiden käyttäjistä, puolestaan vaikuttaa näkevän koiran ja ihmisen välit alisteisena suhteena. Mutta nämä ovat asioita, joista ei koskaan päästä yksimielisyyteen, joten en märehdi tätä sen syvällisemmin. Kukin käyttäköön näitä käsitteitä miten mielii. Mietinnän aiheeksi muodostui myös mm. koulutus ja kasvatus, sekä koulutuksen ja kasvatuksen erot. Sen suhteen sen sijaan jaksan avata ajatuksiani hieman enemmän.

Kuinka paljon koiraan satsaaminen koulutusmielessä vaikuttaa sen tulevaisuuden käyttäytymiseen ja mahdollisten ongelmatapojen syntymisen ehkäisyyn? Ja voidaanko puhua kouluttamisesta jos kyse on "vain" tapakasvatuksesta? Osa haluaa tehdä jyrkän eron koulutuksen ja kasvatuksen välillä. Itse en tätä pysty tekemään, sillä katson mieluummin lopputulosta kuin välineitä joilla siihen on päästy, varsinkin kun välineet voidaan luokitella osin samoiksi. Ja mikä toteutustapa toimii toisella koirakolla ei toimi toisella. Joka tapauksessa kaikki mitä koiran kanssa ja koiralle teemme vaikuttaa siihen millaiseksi yhteiselo ja koira muokkautuu.

Luin jälleen katiskasta mielenkiintoisen artikkelin nimeltään "Koulutus ja kantapääkoira". Tekstin parasta antia oli lyhyt referaatti tutkimuksesta, jonka lopputulemana todettiin, että koiran käyttäytymiseen vaikuttaa perimän lisäksi myös sen elämänkokemus ja saama koulutus. Tutkimuksessa selvitettiin hakukoirien (toimivat melko itsenäisesti saaden vain hieman ohjausta ihmiseltä), agilitykoirien (ovat pitkälti ihmisen ohjauksen varassa) ja "kouluttamattomien" perhekoirien (eivät ole oppineet ihmisen merkitystä ratkaisun löytämisessä) eroja ongelmanratkaisukyvyssä ja siinä kuinka itsenäisesti ne työskentelevät. Tässä muutama ote tekstistä:

"Vintti-ihmiset uskovat vakaasti, että koiria ei voi kouluttaa, koska ne menettävät kykynsä omatoimisuuteen; kouluttaminen tappaa ajovietin. Aivan puuta heinää. Ja mihin ihmeeseen vinttikoira tarvitsee omatoimisuutta - löytääkseen kotiin kuten Lassie?

Samaan ajatukseen, mutta toisinpäin, pohjaa pk-ihmisten väite, että kouluttaminen, pennun saaminen sosiaalistamista varten viimeistään 7-viikkoisena ja täydellisen katsekontaktin vaatiminen ei missään nimessä tuhoa koiralta sen kykyä omatoimisuuteen.

Entä miten olisivat pärjänneet alun esimerkit, vinttarit ja paimentavat? Luultavasti vintti olisi mennyt makaamaan laatikon viereen surkean näköisenä ja kuollut hiljaa nälkään. Paimen olisi luultavasti juossut pienenpientä kehää laatikon ympärillä, ettei se vaan karkaisi. Ja kuollut jossain vaiheessa sydäriin."

Hahah. Shiba olisi todennäköisesti tuonut laatikon omistajalleen ja todennut, ettei viitsi liata käsiään moisen takia. Jos laatikko ei avaudu omistajan toimesta, voivat sekä omistaja että laatikko painua jonnekin syvälle. Ei sillä etteikö shiba olisi pystynyt siihen nopeammin kuin meikäläinen ratkaisee Rubikin kuution (mikä ei tosin ole kovin nopeaa). Chihusta en suoraan sanottuna osaa sanoa. Jo yksin lyhytkarvaisia chihuja on Suomessa rekisteröitynä 8997! Lukemieni kokemusten mukaan yksi olisi ehkä räksyttänyt laatikolle äänensä käheäksi, toinen olisi paskonut sen päälle ja kolmas olisi juossut sitä karkuun. Neljäs olisi ehkä saanutkin laatikon auki tai ainakin yrittänyt. Lopuista 8993:sta en tiedä.

Kouluttamisella siis on vaikutusta siihen miten koira arki-elämässä käyttäytyy, sillä kaikki tunnetusti vaikuttaa kaikkeen. Siinä mielessä käsiteanalyysit ovat turhia. Mutta mikä aiheuttaa koiran häiriökäyttäytymisen? Miksi koira paskoo sänkyyn?

Keskustelin aiheesta kasvattini omistajan kanssa. Totesimme yhdessä, että jos alkaa uskomaan, että koira kiukuttelee ja osoittaa mieltään, ei välitäkään tutkia koiraansa mahdollisten elimellisten ongelmien osalta tai pohtia syy-seuraussuhdetta sen tarkemmin. Tämä on harhaanjohtava ajatusmalli, sillä koiran käytöshäiriön syy on todennäköisemmin stressi, sairaus tai kipu tai jokin näiden yhdistelmistä, kuin yksin omistajan omaan "käytöshäiriöön" reagoiminen. Toki koiran henkinen tasapaino vaikuttaa asiaan todella paljon, toinen stressaantuu vähemmästä, toinen ei mistään. Mutta jos koiran häiriökäyttäytymisen laittaa aina kiukuttelun piikkiin, menee jo varmasti itsekin sekaisin omasta huonoudestaan koiranomistajana ja "johtajana".

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oma käytös ja sen muuttaminen olisi olennaista koiran henkisen tasapainon palauttamiseksi silloin kun se on järkkynyt syystä tai toisesta. Mutta kuten aina, ennaltaehkäisy on parasta lääkettä. Miksi? Tuire Kaimion sanoin:

"Käytöksen syyn etsiminen voi olla pitkällinen urakka, jos kummallisesta käytöksestä on tullut tapa. Siinä vaiheessa koira ei enää tarvitse vahvisteita ympäristöstään kuin silloin tällöin, joten syiden ja seurausten havaitseminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Kun koira jatkaa samalla tavalla käyttäytymistä usein, aivojen hermoradat vahvistuvat: samaa ongelmakäytöstä alkaa esiintyä myös muissa kuin alkuperäisessä tilanteessa. Lopulta hyvinkin pienet ärsykkeet riittävät.

Ongelmat eivät useinkaan johdu omistajasta. Jos koira käyttäytyy todella huonosti, koiran omistaja saa syyn niskoilleen tapakasvatuksen epäonnistumisesta. Koulutus tietenkin auttaa tekemään koirasta ihmisen mielestä kauniisti käyttäytyvän, mutta koulutuksen puute ei silti aiheuta voimakkaimpia käytöshäiriöitä. Robert Mugfordin sataa koiraa ja niiden omistajia koskevassa tilastossa vain alle 4%:ssa tapauksista koiran voimakas ongelmakäytös oli suoraan omistajan omalla käytöksellään aiheuttamaa.

Koirien omistajan potevat jo valmiiksi syyllisyyttä tapakasvatuksen epäonnistumisesta. Koska valtaosa voimakkaan ongelmakäytöksen perimmäisistä syistä on muita kuin omistajasta aiheutuvia, heidän lisäsyyllistämisensä ei auta ongelman ratkaisemisessa. Suurimmalla osalla ongelmakoirien omistajista on joko ollut aiemmin ongelmattomasti käyttäytyviä koiria tai heillä on tällä hetkellä useitä koiria, joista vain yksi käyttäytyy ongelmallisesti."

Pelkästään toverimme, muut koiranomistajat, eivät harrasta syyllistämistä todellisten ratkaisujen etsimisen sijaan vaan siihen syyllistyvät erityisesti kasvattajat. Hyvä koira on pilattu omistajan toimesta, sillä kukapa nyt viitsisi myöntää jalostuskoiriensa tuottavan pelkkää sekundaa. Sinänsä tuolla kommentilla puree itseään nilkkaan, sillä samalla myöntää tarjonneensa pennun huonoon kotiin ja olevansa surkea ihmistuntija, tai ainakin osoittaa puutteita sopivan pennun valitsemisessa sopivalle perheelle.

Loppuhuipennuksena totean, etten ole hyvä ongelmakoirien käsittelyssä eikä minulla ole keinoja auttaa niitä, joilla on käsissään ongelma, mutta onneksi ylläoleva kuva on niin hellyttävä, että se jää paremmin mieleen kuin tämän postauksen sanallinen sisältö. Pahoittelen jos annoin ymmärtää, että minulla on kädessäni avaimet onneen. Ei nimittäin ole, edes siihen omaan onneen. Voin vain kehottaa ihmisiä opiskelemaan aihetta nimeltään koira ja lukemaan erilaisia tutkimuksia ja kirjoja, ehkä jopa mieluummin kuin niitä foorumeita. Vaikka onhan tuolla foorumien sanomalla oma viihdearvonsa, varsinkin näin sairaspäivinä.

Testausta

Mieleni päällä ovat taas koirien terveystutkimukset. Uusi lempinettikirjoittajani Jagster kirjoitti täysin toisesta aiheesta osuvalla otsikolla "Tutkimattomia ovat testaamattomien tiet". Sopii mielestäni ruokakeskustelua jopa paremmin keskusteluun terveystutkimuksista ja tutkimattomien koirien käyttämisestä jalostukseen, tai sanoisinko, koirien määrän lisäämiseen.

Tuntuu jo ikuisuudelta se aika, jolloin olin vielä rotuyhdistykseni jäsen ja mukana jalostustoimikunnassakin. En jaksanut olla samaa mieltä monestakaan asiasta tuosta poppoosta valtaosan kanssa ja kirjoitin aiheesta blogiinikin. Päätin, että uskallan sanoa mielipiteeni ääneen enkä pelkää olla se ainoa, joka on julkisesti eri mieltä ja heiluttaa korttitaloa. On niin paljon helpompaa käydä tiukkasanaista keskustelua suljettujen ovien takana ja antaa ulospäin kuva kukkahattutädistä. Tähän minusta ei ole. Päätin myös näistä syistä astua syrjään jalostustoimikunnasta. Ehkä joku teistä muistaa tekstini "Valkoinen valhe". Kirjoituksessa oli kyse pitkälti valkoisesta väristä ja sen esiintymisen ja jalostuskäytön rajoittamisesta. Minulla ei sinänsä ole eikä ollut aikeita käyttää ei-sallittua väriä jalostukseen, mutta mielestäni keskustelu oli aivan väärillä urilla todellisista ongelmista.

Sain jokin aika kirjoituksen ilmestymisen jälkeen ilman varoitusta kirjeen yhdistyksestä erottamisestani. Otin hämmentyneenä yhteyttä juristiin ja hänen kanssaan laadimme vastineen. Yhdistys oli toiminut vastoin sääntöjä erottaessaan minut ilman ennakkoilmoitusta, antamatta tilaisuutta tulla kuulluksi ja vieläpä päättämättä asiasta virallisesti. Jollain taisi olla kiire päästä eroon suuresta suustani. Kaiken huipuksi minua syytettiin vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ja epäasiallisesta käytöksestä sekä yhdistyksen toiminnan vaikeuttamisesta. En kuitenkaan moneen kertaan pyydettynäkään saanut mitään konkreettista vastausta missä kohtaa oli mennyt vikaan. Kai kyse oli enemmän mielipiteestäni ja sen julkituomisesta sekä siitä, että katsottiin hyvän tilaisuuden tulleen ryhtyä toimiin minua vastaan. Lopulta jopa lehteen ilmestyi melkoinen kirjoitus yhdestä täysin yhteistyökyvyttömästä jäsenestä, joka on kylvänyt eripuraa yhdistyksen sisällä ja näin ollen erotettu. Moni ystäväni kysyi minulta tuolloin, että ei kai tämä kirjoitus voinut koskea minua. Eräs kutsui sitä jopa "hävyttömäksi" ja sitä se todella oli. Näin meillä siis puheenjohtaja toki sai kirjoitella yhdistyksen jäsenistä, anteeksi, entisistä jäsenistä. Kumma ettei kukaan vaatinut hänen erottamistaan. Minä en jaksanut moiseen vaivautua vaikka syytä olisi ollutkin. Eräs hallituksen jäsen jopa paljasti kesäpäivillä kenen erottamisesta oli kyse, vaikka tämänkin piti olla sitä paljon puhuttua vaitiolovelvollisuuden alaista tietoa.

Otin yhteyttä silloiseen puheenjohtajaan ja sanoin voivani tulla puolimatkaan vastaan poistamalla kirjoitukseni. Ja niin teinkin. Pyysin myös puheenjohtajaa kirjoittamaan vastineen omaan pääkirjoitukseensa, sillä se piti sisällään melkoisen määrän disinformaatiota. Nyt harmittaa, että poistin tekstin, sillä pääkirjoitusta ei koskaan korjattu eikä hallitus myöntänyt toimineensa väärin. Jos minulla olisi teksti vielä tallessa, julkaisisin sen uudestaan.

No, sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee. Mutta kaikki tämä alkupaasaus johtaa keskusteluun terveydestä ja vielä tarkemmin terveystutkimuksista. Syy miksi saatoin olla yhdistyksen toimihenkilöiden ampumalistalla, oli PEVISA (tätä väitettä kukaan asianomainen ei varmasti myöntäisi, joten kyse on vain omasta arvailustani). Tämä tiettyjen tahojen silmissä pahamaineinen tai vähintäänkin hyödytön terveyden edistämisohjelma oli agendalistalla rotumme kohdalla jo kauan sitten. Siis ennen yhdistyksestä erottamistani. Ajoimme tuolloin pienellä naisporukalla asiaa eteenpäin ja saimmekin kiitettävästi kannatusta esitykselle anoa PEVISAan liittymistä. Vuosikokouksessa esityslista oli sössitty niin, ettemme päässeet äänestämään aiheesta lopullisesti. Tämä aiheutti suurta närkästystä ehdotuksen kannattajissa eikä kunnollista selitystä asian sotkemisestakaan saatu. Asiasta keskusteltaessa kommentointi oli lähinnä surkuhupaisaa. Viihdearvoltaan vaikuttavin puheenaihe oli jalostuskoirien käyttömäärät ja matadorit. Jagsterin sanoin: "Kasvattajat ovat hellyyttävän yksimielisiä siitä, että pentukaupasta tulee vain tappiota. Mutta sellaista se on, bisnekseen usein kuuluu myös riski. Paitsi uroksen omistajilla, jotka aidosti noukkivat ne rusinat pullasta." Onko siis ihme, että jalostuskäytön rajoittamista halutaan vastustaa niin voimakkaasti? Mutta onko tämä sitten rodun etujen puolesta puhumista vai vain omaan lompakkoon tuijottamista? Ja pitäisikö sellaisen henkilön olla päättämässä rotua koskevista suurista linjoista?

Esimerkiksi Norjassa rotua koskevaa jalostusneuvontaa (mm. urossuosituksia nartulle) ja pentuvälitystä ei saa hoitaa kasvattaja vaan toimihenkilön täytyy olla riippumaton tässä suhteessa. Huolimatta nettisivujeni "jalostukseen" -osiosta minua on mm. syytetty siitä, etten anna koiriani jalostuskäyttöön. Tälle väitteelle ei ole minkäänlaista totuuspohjaa ja se onkin täysin jonkun vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Toki joitain kriteerejä narttuvalinnoillekin on olemassa ja keskustelen mielelläni nartun omistajan toiveista ja siitä voivatko koirani niitä täyttää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö normaali, terveystutkittu narttu voisi saada mahdollisuuksien mukaan kauttani sulhoehdokasta. Väitteen ilmoille heittäneen henkilön voi helposti linkittää yhteyksiensä puolesta tiettyihin kasvattajiin ja jalostustoimikunnan jäseniin, joiden jo runsaasti lisääntyneitä ja tutkimattomiakin koiria suositellaan ja käytetään edelleen jatkuvasti lisää jalostukseen. Sen sijaan omat tuontikoirani ja vanhat sijoituskoirani ovat niiden perheiden omistuksessa. Se, ettei tuontejani käytetä jalostukseen ei ole rahallisesti minulta pois ja voin suositella niitä vain oikeasti niille sopivaksi arvioimilleni nartuille, en suinkaan kaikille. Ja joskus siinäkin mennään pieleen. Mutta ainakin motivaattorina on jokin muu kuin raha. Olisikohan Suomessakin tarpeen miettiä jääviyttä koskevia asioita? Toki voi aina vedota siihen, ettei kukaan muu kumminkaan halua kyseistä pallia, mutta toisaalta nuoria ja innokkaita uusia tekijöitä vähättelevä asenne ei anna kenellekään edes mahdollisuutta.

Vielä tänä päivänäkin meitä "pevisalaisia" jaksetaan muistella erinäisillä keppihevosilla ratsastamisesta ja siitä, miten nuoret tytöt voivat ilman mitään kokemusta väittää moisia asioista. Mutta mikä on luotettava kokemuksen ja tiedon mittari? Onko sellainen mittari ikä, suoritetut kurssit ja opinnot, pentujen määrä tai kenties laatu, sen hetkinen fiilis vai se kuka huutaa kovimpaa? Kuka voi määritellä millainen kokemus jyrää toisenlaisen kokemuksen ja onko "tavallisen" koiranomistajan kokemus huonompi kuin kasvattajan kokemus? Tähän väliin haluan lainata vielä kerran Jagsteria: "Toinen kasvattajan menestymistä rajoittava tekijä saattaa olla hänen aataminaikuiset ja usein virheelliset toimintamallinsa. Pitkäaikainen harrastaminen on antanut mahdollisuuden oppia paljonkin, mutta vuodet eivät ole takuu osaamisesta. On helppo sulkea silmänsä maailmalta ja tehdä samoin kuin on tehnyt viimeiset 30 vuotta." Pakko se on kuitenkin myöntään, että vaikka tytöttelyllä varmasti on tarkoitettu halventaa ja väheksyä, kuulun mieluummin juuri noihin "tyttöihin" kuin tuohon Jagsterin mainitsemaan ryhmään. Ja onhan se nyt mukavaa jos vielä yli kolmekymppisenä kutsutaan tytöksi, mikäs siinä!

Lopputuloksena kokouksella oli kuitenkin se, että päätimme ylivoimaäänin, että PEVISAan haetaan ja mahdollisista raja-arvoista sekä muista yksityiskohdista äänestetään myöhemmin.

Kyselin jokin aika sitten yhdeltä PEVISAn puuhanaisista mikä tilanne on nykyjään. Hämmästyksekseni sain kuulla, että asiasta ei ole vieläkään mitään virallista päätöstä! En tiedä miten tämä on mahdollista, mutta herää kysymys onko yhdistyksellä varaa erotella aikaansaavia jäseniään ja aiheuttaa omilla toimillaan jäsenkatoa? Ellei tarkoitus ole juuri se, että mikään ei muutu ja mitään ei saada aikaiseksi. Nyt Suomeen on perustettu uusi rotuani harrastava yhdistys, johon olen liittynyt. Toistaiseksi en osaa sanoa yhdistyksen toiminnasta vielä mitään, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan mitä siellä saadaan aikaiseksi.

Kissojen monet huvit

Sain kokeiluun muutaman kameran, vanhan Pentaxin ja polaroid-kameran. Ilpo aitona tekniikasta kiinnostuneena miehenä ihastui vempeleisiin.

Ilpossa alkaa näkyä miehekkäitä piirteitä, kuten komea nuoren kollin kauluri

Keräämämme suppilovahverot metsäisine tuoksuineen ihmetyttivät kissoja myös kovasti. Itämaisissa ehdottomasti yksi viehättävimmistä piirteistä on juuri osallistuminen ja kiinnostus kaikkea kohtaan. Yhdessä on mukava tehdä! Toisaalta joskus kyllä voisi lukea sen lehden ilman sivujen päällä tassuttelujakin... Tässä kuitenkin perheen pienimmät tutkimassa syksyn satoa.

Niin hyvää puuta

Tarkkasilmäinen ja utelias voi löytää kaikkea hauskaa millä tämmöinen keräilijäluonne tyydyttää hamstraustarpeitaan.  Viime kesänä bongasin Talin siirtolapuutarhan roskalavalta vanhan ikkunan, Porvoosta Maija-mummon vajan vintiltä toisen ja alkuvuodesta kaivoin lavalta pihaltamme mustan tuolin, kaksi isoa lasipulloa, naulakon ja pienen puutarhapöydän. Naapurin Pirkon muutettua pois yläkerrasta uudet asukkaat olivat toimittamassa vanhoja 50-luvun keittiökaappeja kaatikselle ja huomattuani ne talomme seinustalla jätin lapun, että ne kelpaisivat minulle jos niitä ollaan heittämässä pois. Niinpä yksi kaappi päätyi Nonalle askartelu/kirjahyllyksi. Nyt harmittaa etten ottanut molempia. Ahneella olisi enemmän kuten A.G. totesi.

Maaritilla ja Samilla on ollut ikuisuusprojektin luokkaa oleva remontti päällä Sipoossa, mutta hienoa on jälkikin ollut. Sieltä on myös liiennyt kaikenlaista hauskaa halukkaille. Sain eilen kotiinkuljetuksella vanhan ladonoven, jonka uusi elämä keittiönpöytänä alkanee pian. Äitini ei antanut minun maalata vanhaa Artekin ruokapöytää, joten päätin hylätä toimivan, kivankokoisen ja tyylikkään pöydän ja kyhätä tilalle epäkäytännöllisen ja kiikkerän oven. Toisaalta olen jo valmiiksi niin kömpelö, että pieni epätasaisesta pinnasta johtuva kahvikupin heilunta ei tuottane sen enempää nesteen läikkymistä kuin mihin olen jo ennestään tottunut.

Kesäpäivät kuluvat kivasti verstaassa/puutarhassa/kahvilassa eli minikokoisella parvekkeellani. Juhannusviikonloppuna olenkin sitten 32 h töissä. Ihan kiva.

Hands off!

Kätilöopiston sairaala, eli toinen kotini, sai jokin aika sitten Vauvamyönteisyys -sertifikaatin (ja on tällä hetkellä ainoa synnytyssairaala Suomessa, jolla se on voimassa). Talon henkilökunnalle järjestetään imetysohjauskoulutusta ja kertausta laajasti ja osallistuin itsekin kolmannen kerran sellaiseen muutama päivä sitten. Olin ollut operatiivisella puolella hiukan yli puoli vuotta, joten muistinvirkistys oli paikallaan vauvojen pariin palattuani. Saimme kolmen tunnin tiiviin paketin tietoa imetyksestä ja kaikesta mahdollisesta siihen liittyvästä. Sen lisäksi, että sain työni kannalta arvokasta tietoa, koin muutaman ahaa-elämyksen koiriin liittyen.

Aiemmin, eikä niin kauankaan sitten, synnytykset ja vauvojen hoito olivat hyvin pitkälti kätilöiden ja muun henkilökunnan johtamaa. Pikkuhiljaa ollaan siirrytty asiakaspainotteisuuteen ja olemme muuttuneet hoitajista vierellä kulkijoiksi ja tukijoiksi. Synnykset hoidetaan omalla painollaan mikäli se vain on mahdollista. Vanhempien annetaan olla paljon keskenään, jos he niin haluavat. Valoja himmataan ja synnytyshuoneeseen yritetään luoda rauhalliset olosuhteet. Kohdunsuun tilannetta tutkitaan mahdollisimman harvoin, sillä mikä hyöty siitä on, että käsin kopeloidaan infektioherkkää aluetta ihan vain siitä ilosta, että tiedettäisiin jatkuvasti miten tilanne etenee. Äidin annetaan ponnistaa siinä asennossa kun hänestä parhaalta tuntuu ja lapsen ulosautossa tuetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä. Napanuoran annetaan rauhassa sykkiä lapselle loputkin istukkaveret ennen sen katkaisua, vastasyntynyt nostetaan äidin rinnalle ihokontaktiin ja ensi-imetykselle annetaan aikaa ja mahdollisuus ilman että vauvaa myöskään pakotetaan imemään. Kaikkeen puututaan mahdollisimman vähän - jos kaikki etenee normaalisti.

Vauvoja käsitellessämme me kätilöt pidämme usein hanskoja kädessä. Ei sen takia, että vauvat ovat likaisia ja henkilökunta haluaa itse pysyä puhtaana vaan sen vuoksi, että emme halua altistaa vauvaa meidän bakteerikannallemme kun vauvan immuunijärjestelmän pitäisi kehittyä äidin bakteerikannan vaikutuksesta. Emme kopeloi turhaan vastasyntyneitä tai vie heitä pois vanhempien luota vaan suojaamme herkkää vauvaa turhilta ulkopuolisilta mikrobeilta, ärsykkeiltä ja erolta vanhemmista. Jatkuvaan ihokontaktiin ilman turhia katkoja pyritään. Kaikessa noudatetaan mahdollisimman pitkälle hands off -tekniikkaa. Suullisella ohjauksella pyritään auttamaan ja käsin mennään ronkkimaan vasta sitten kun on pakko. Äiti ja vauva tietävät itse parhaiten ja tähän luotetaan. Näinhän se menee eläinmaailmassakin. Vai meneekö?

Hyvin usein netissä näkee minua henkilökohtaisesti puistattavia kuvia vastasyntyneistä, vielä aivan märistä koiranpennuista, jotka ovat kuvattavana kasvattajiensa kätösissä sen sijaan, että ne saisivat olla emänsä kuivattavina ja hoidettavina. Entäpä koiran synnytystä ihaileva yleisö ja napanuoria katkovat yli-innokkaat "varaäidit"? Mihin meitä oikeastaan edes tarvitaan synnytyksessä, joka etenee normaalisti? Sivusta voi seurata, mutta miksi pitää puuttua ja operoida väkisin edes jotain? Onko koiranjalostus mennyt siihen, ettei narttuihin enää voi luottaa pentujen syntymän missään vaiheessa? Puuttuminen alkaa jo astutusvaiheessa, kun (lievimmissä tapauksissa) koirien takapäitä tutkitaan, urosta autetaan astumisessa ja narttua pidetään väkisin paikallaan. Synnytyksessä narttu pakotetaan ponnistamaan siinä asennossa kuin kasvattajalle sopii, sen ei anneta liikkua vapaasti vaan sille osoitetaan laatikko jossa penikoida, sen touhuja seurataan ja filmataan monen ihmisen voimin, pahimmassa tapauksessa koiralle tehdään "sisätutkimuksia", pennut vedetään ulos, sikiökalvot revitään ja vastasyntyneet kuivataan nartun puolesta ja vielä nisällekin ne on autettava. Nisäkäslapsilla on niin paljon huikeita valmiuksia, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Mutta meillä ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä antaa niiden toteuttaa itseään. Vai haluammeko me vain kokea olevamme tärkeitä, jopa korvaamattomia...? Olemmeko me kasvattajat viime vuosituhannelta tipahtaneita hoitajia?

Pitäisiköhän ihmisen malttaa hetki, hillitä omaa innostustaan sekä tarvettaan olla parempi synnytyksen ja pentujen hoitaja ja antaa tuoreelle emälle ja pennuille heille kuuluva rauha ja luottamus - sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen. Ajatuksiini juolahtaa väkisinkin mielikuvia häiriintyneestä pentujen hoidosta, allergioiden lisääntymisestä, narttujen ja pentujen stressaantumisesta ja lopulta siitä miten epänormaalia koiran lisääntyminen on monelta osin tänä päivänä. Ehkäpä tässä uusi ajatus mitä voisimme pyöritellä.

Lazy days

Pennut lähtivät maailmalle viime viikon lopulla ja elämä jokseenkin normalisoitui. Joka pentueen jälkeen lupaan itselleni kiitokseksi uudet saappaat, mutten vielä tähän päivään mennessä ole saanut hankittua niitä, siis ainakaan tässä yhteydessä. Nyt löysin sattumalta sellaiset 20 minuutin ostosreissullani Kampissa perjantaina ennen yövuoroa. Hurraa! Vielä en ole kuitenkaan päässyt ihmisten ilmoille saapastelemaan uusissa kengissäni, sillä pentujen lähdettyä, suoritettuani loppusiivouksen ja todettuani että nyt voin vihdoin rentoutua pamahti flunssa päälle. Tyypillistä. Viimeistä viikkoa viedään töissäkin ennen kuin vaihdan osastoa ja sairaalaa ja meikäläinen makaa nenä valuen ääni käheänä kotona... Uskaltauduin kuitenkin hetkeksi parvekkeelle nauttimaan kevätauringosta ennen kuin vaivuin takaisin koomaan.

Paljon onnea ja hyvää elämän mittaista matkaa yhdessä pienten kippuroitten kanssa molemmille pentujen uusille kodeille! Pusuja Momolle ja Tarolle! <3